Arjen helmiä

Arjen helmiä

tiistai 29. joulukuuta 2015

Gluteenittomat herkkuterkut

Joulun pyhät tuli vietettyä ihanasti perheen, ystävien ja läheisten kanssa. Meidän joulupöytään kuuluu perinteisesti laatikot, kinkut, rosollit ja piparivuoret, mutta tänä vuonna lähes kaikki joulueväämme olikin tehty ensimmäistä kertaa gluteenittomina. Olen noudattanut tosiaan viime kesästä saakka gluteenitonta ruokavaliota, jotta saisin pienennettyä elimistöni tulehdustilaa. Kyseiseen ruokavalioon siirtyminen kävi yllättävän helposti, osaksi varmaan siksi, että olen ihmisenä hyvin päättäväinen. Jos päätän sysätä syrjään liudan viljoja, niin se päätös myös pitää. Voin myöntää, että uunituoreet luumutortut tai vastapaistetut karjalanpiirakat sulavine voipäällysteineen ovat saaneet välillä pienen henkisen vihlaisun aikaan ja kielinystyrät aktivoitumaan, mutta kertaakaan en ole retkahtanut.

Mikä vaikutus sitten ruokavaliolla on olotilaani ollut? Huomasin heti muutaman kuukauden kohdalla, että ihoni on alkanut voimaan aivan todella hyvin. Näppyjä ei ole juuri ilmaantunut ja iho on pehmoisen kimmoisa. Halkeilevat kynnet ovat muuttuneet erityisen vahvoiksi ja kiiltäviksi ja kynsien pinta kimmeltää, kuin se olisi lakattu. Myös alituinen sairauden mukanaan tuoma väsymys on helpottanut vain ajoittaisiin väsymyspiikkeihin. Silmiin en kuitenkaan valitettavasti ole helpotusta ruokavaliolla saanut. En silti aio heittää gluteenitonta elämäntapaa romukoppaan vaan päinvastoin nappaan mukaan myös maidottoman linjan. Yhdessä ne kuitenkin voivat saada ihmeitä aikaan!

Ai niin ja uusi ruokavalio on saanut minut jauhopeukalon hääräämään keittiössä oikein urakalla. Voisinkin sanoa, että gluteeniton kärpänen on puraissut minua todella napakasti ja joka viikko on tullut kokeiltua uusia ruokareseptejä. Olen myös yllättynyt, kuinka meheviä suolaisia ja makeita leivonnaisia gluteenittomista jauhoista saakaan aikaan. Kannattaa kokeilla! Joulupukin kontista löytyi myös kaksi erityisruokavaliolle tarkoitettua reseptikirjaa, joten nyt pääsee taas testailemaan mitä erilaisimpia herkkuja niin arkeen kuin juhlaankin.

Oikein ihanaa uutta vuotta kaikille lukijoille! Ja hei nyt se lähtee, nimittäin än-yy-tee NYT. Maidoton elämäntapa alkakoon!

Huiput kirjat!


maanantai 21. joulukuuta 2015

Onnettomuus

Tipahdin tänä aamuna mökin jyrkät rappuset pää edellä alas. Kaikki kävi salamannopeasti. En ehtinyt tehdä mitään, en edes ottaa käsilläni vastaan. Sekavassa olotilassa ensimmäinen ajatus oli, että kaikki on hyvin, sillä Mila ei ollut kaatuessani sylissä. En pystyisi antamaan sitä itselleni koskaan anteeksi, että satuttaisin lastani. Että minun kömpelyyteni ja liukkaiden rappujen takia lapseni saattaisi saada jopa elinikäisen vaurion. Haukoin henkeä ja yritin päästä istumaan ja siitä seisomaan. Kipu löi selästä lonkkiin ja polvista aina varpaisiin saakka. Päässä jyskytti ja ohimoiden ympärillä pyöri tähtisade. Silmissä kimalteli.

Pääsin nousemaan lopulta pitkän taiteilun jälkeen ylös ja ne kantoivat. Nuo kaksi tolppaa oikeasti kantoivat minua. Minulle tuli niin onnensekainen olotila, että huomasin laittavani kädet ristiin ja kuiskaavani "Kiitos". Tytärtämme itketti, kun äiti oli ollut aivan nurin niskoin lattialla kivusta soikeana. Halasimme, minuakin alkoi itkettää.


Mietin, miten nopeasti kaikki voisi loppua. Heräisit aamulla aivan tavallisesti, keittäisit kahvit ja tekisit perinteiset kurkkuvoileivät. Kävisit suihkussa ja föönaisit tukan kauniille kaarelle. Lähtisit vielä yläkertaan hakemaan käsilaukun, ottaisit keveitä lomanalottajaisaskelia ja sitten kaikki vain pimenisi yhdessä sekunnin sadasosassa. Veti hiljaiseksi. 

Toivonkin, että te kaikki olette varovaisia liikenteessä ja muutenkin liikkuessa etenkin nyt näillä liukkailla keleillä! Nämä bileet on kuitenkin liian hienot loppuakseen kesken. 


Ihanaa joulua teille kaikille! Rakastakaa ja voikaa hyvin! 


tiistai 15. joulukuuta 2015

Voihan lapsus!

Viime viikko oli melkoisen tapahtumarikas ja kommellusten täyteinen viikko. Kaikki alkoi heti maanantaina, kun tyttärellämme oli puolitoistavuotisneuvola ja tapasimme ensi kertaa uuden terveydenhoitajamme. Keskustelimme tytön kehityksestä, hän teki perusmittaukset ja käynnin lopussa oli influenssarokotusten pistämisen vuoro. Sitten tapahtui se nolo osuus. Kun piikki alkoi tulla käsivarttani kohti, silmissäni alkoi vilkkua rakeinen ja keltainen filminauha ja tunsin, kuinka alan pyörtyä kuukahtaa neuvolan pehmoiselle penkille. Parasta tässä oli se, että olin juuri maininnut itsekin olevani terveydenhoitaja. Vaikka olen pistänyt satoja, satoja piikkejä, niin silti potilaan roolissa oleminen voi tehdä tepposensa. Huh!

Keskiviikkona puolestaan kävin yliopistollisen sairaalan kuntoutuspoliklinikan yksikössä, jossa pohdittiin työasioitani. Tunnin keskustelun jälkeen lääkäri pyysi minua riisuutumaan, jotta hän voisi tutkia niveleni ja ryhtini. Aloin vetää päällishousuja pois ja sitten päähäni pätkähti aamukiireessä tekemäni pikaratkaisu. Kaikki alushousuni nimittäin olivat litimärkinä kuivumassa saunalla ja ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin vetäistä mieheni  bokserit jalkaan munapusseineen päivineen. Siinä sitten seisoin lääkärin edessä värikkäät pikkubokserit jalassa. Voin sanoa, että lääkäriltäkin pokka petti ja oma naamani helotti joulunpunaisena loppukäynnin ajan. Siskoni lupasi jo, että joululahjapaketista saattaa löytyä jotain alusvaatteisiin liittyvää. Ja tässähän ei ole kyse minkäänsortin naljailusta.

Neiti vähäuninen keksi myös jekkuja muutamana yönä, kun päätti puoli kolmelta alkaa heräilemään uuteen päivään. Se tunne on hyvin ristiriitainen, kun aamun pikkutunneilla vieressä lauletaan hentoisella äänellä i-ha-haa:ta ja välillä kömmitään äitin selkään ratsastamaan. On meillä joskus vielä kertomista tyttärellemme näistä monivivahteisista öistä! Onneksi Nukkumatti on kuitenkin vieraillut meillä yhä useammin ja useammin ja olemme päässeet nauttimaan niistä ihan tavallisen rauhallisistakin öistä.

Saa nähdä, millaisia kommelluksia tämä viikko tuo tullessaan. Aurinkoista viikkoa jokaiselle!

maanantai 7. joulukuuta 2015

Blogiyhteistyötä ja implantteja

Viime perjantaina minua odotti postissa suurikokoinen lähetys ja sisällöksi paljastui Valioravinnon lähettämät Omega 7-tyrniöljykapselit, jotka on tarkoitettu kostuttamaan kuivia ja rasittuneita limakalvoja. Olin erittäin iloinen, että Valioravinto lähti blogiyhteistyöhön mukaan ja nyt seuraavien kuukausien aikana tulenkin popsimaan kapseleita aina aamuin illoin. Tulokset eivät näy hetkessä, vaan kärsivällisyys on tässäkin asiassa valttia.  Kirjoittelen aina tänne blogiini, millainen vaikutus kapseleilla on ollut näihin toivottoman kuiviin silmiini. Iso kiitos vielä Valioravinnolle paketista!

Viime viikolla kävinkin ensimmäistä kertaa yliopistollisessa sairaalassa vastaanotolla ja jälleen pääsin vaikeimpien potilaiden listalle. Enkä tarkoita nyt käyttäytymiselläni. Ennen kuin ennätin vastaanotolla juuri suutani (vai silmiäni) avata, niin silmäni oli jo puudutettu ja ympärilläni oli toimenpidevalmius. Ja arvatkaapa mitä, minulle laitettiin itsestäänsulavat implantit. Koska olen tällainen lääketieteen ihmenainen, implantteja ei laitettukaan minulle rintoihin vaan kohdallani ne asetettiin kyyneltiekanaviin. Toimenpide on minulle opiskeluajoilta entuudestaan tuttu ja implanttitulpat muodostavat silmiin saman efektin, jos lavuaariin laitettaisiin tulppa. Kosteus säilyy silmän pinnalla hetkellisesti kauemmin. Tällä viikolla kotiin saapuu myös Helsingissä valmistettavat erikoistippaset ja katsastetaan, millainen apu niillä mahdetaan saada. 


Nyt on luvassa myös aivan uusi käänne hoitojen suhteen, nimittäin edessä saattaa olla lentokoneeseen hyppääminen ja suuntaaminen kohti englantilaista kuivasilmäisyysklinikkaa. Olen valmis kokeilemaan mitä vaan ja samaa mieltä ovat suomalaiset silmälääkäritkin! Kaikki peliin ja lippu korkealle. 


"Älä koskaan menetä toivoa, sillä ihmeitä tapahtuu joka päivä." Ihanaa viikkoa kaikille!




sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Hirsiseiniä ja takkatulen rätinää

Olemme asuneet nyt tasan neljä viikkoa vanhempieni mökillä ja tuntuu, että päivät menevät aivan hurjan nopeasti täällä luonnon helmassa. Aluksi jännitin kovasti, miten puolitoistavuotias pikkuemäntämme suhtautuu taas paikan vaihdokseen, mutta iloksemme olemme saaneet huomata, että yläkerran parvi koloineen ja salakaappeineen ja suuren pihan poukamat ja notkelmat ovat oikeita aarreaittoja pienelle menijälle. Omia haasteita arkeen tuovat toki juomaveden, pyykkikoneen, katuvalaistuksen ja teiden aurauksen ajoittainen puute, mutta olemme ajatelleet nuo haasteet kokemuksena ja kuitenkin vain väliaikaisena ratkaisuna. Ja tärkeintä on ollut, että silmäni eivät ole menneet täällä hirsiseinien sisällä totaaliselle mutkalle ja pahimmilta tulehduksilta ja haavaumilta ollaan vältytty.

Se, miksi sitten asumme täällä metsän keskellä selittyy sillä, että asuntoomme (tai pikemmin vanhempieni asuntoon, jossa olemme vuoden asuneet) tuli täysin yllättäin putkivuoto ja vesi oli päässyt valumaan kosteiden tilojen jokaikiseen mutkaan ja nurkkaan, aina rakenteisiin saakka. Olin ihmetellyt viimeaikaista, voimakasta oireiluani asunnossa ja rakennusterveysasiantuntijan mittari heilautti viisarit sellaisille lukemille, ettei oireiluni syy jäänyt kellekään epäselväksi. Eikun vaurioitunut tila eristykseen, laatat irti, betonit esiin ja kuivurit hyrräämään. Nyt odotamme kuumeisesti, miten remontti etenee ja toivon sydämestäni, että kaikki menee hyvin. Se edellyttää kuitenkin sitä, että eristys ja remontti on tehty oikein ja ettei mitään epäpuhtauksia ole päässyt muihin tiloihin. Voitte kuvitella, että JÄNNITTÄÄ! Pakko on kuitenkin vain uskoa ja toivoa, että kaikki sujuu suunnitellusti ja että pääsisimme jouluksi kotiin. Tällä kertaa ihan ikiomaan sellaiseen, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Päivä kerrallaan kuitenkin mennään, nautitaan luonnon kauneudesta, mahdollisuudesta saunoa rantasaunassa, takkatulen lämmöstä, hirsiseinien tuomasta puhtaasta sisäilmasta. Heitetään välillä saappaat jalkaan ja hypätään pulkan selkään (äiti innokkaimpana menijänä, hupsis). Otetaan hurjat vauhdit ja kikatetaan niin, että vatsan pohjasta ottaa. Nautitaan tästä hetkestä. Elämästä.

Kaksi pientä saunatonttua 

lauantai 21. marraskuuta 2015

Elämänvärinen blogi

Ilokseni olen saanut huomata, että teitä lukijoita on tullut runsain mitoin lisää! On aina ilahduttavaa, kun blogini pariin löytää uusia ihmisiä ja koko kirjoittamiseni tavoite on se, että jos yksikin lukija saa blogistani ajatuksia, ideoita tai tukea, niin olen onnistunut. Iso kiitos kuuluu Kun äiti kelaa- blogin Selinalle, joka auttoi minut pääsemään blogimaailmaan kiinni. Kiitos Selina ja käykäähän kurkkaamassa hänenkin blogiaan!

Kirjoittelen tosiaan paljon sairastumisestani reumaan ja sen vaikutuksesta koko perheemme arkeen. Kerron blogissani laajasti sairauden vaikuksesta muun muassa itsetuntoon, äitiyteen, parisuhteeseen, työelämään ja sopivan asunnon löytymiseen . Perheellämme on siis kymmenen muuttoa takana, toivottavasti ei enää montaa edessä! Lähiaikoina kerronkin uusimmat kuulumiset asuntorintamalta. Minulla on myös kokeilussa tällä hetkellä gluteeniton ruokavalio, josta kirjoittelen ja pian mukaan hyppää myös maidoton elämäntapa. 

Postauksissani vahvasti on läsnä meidän puolitoistavuotias ilmeikäs ja vähäuninen tytär, joka muistuttaa välillä jekuillaan Vaahteranmäen Eemeliä. Aina vähän pilke silmäkulmassa ja jekut mielessä. Meidän vauva-arki ei ole ollut kaikista helpoin yövalvomisineen ja vatsanväänteineen ja välillä olenkin ollut rehellisesti sanottuna, maailman väsynein äiti. Siitä huolimatta, tuo pieni rakkauspakkaus on meidän sydän, meidän elämä.

Kirjoitan blogissani hyvin realistisesti ja avoimesti asioista. En kaihda kirjoittaa suoraan tunteistani ja joskus erittäin kivuliaina päivinä ajatukseni saattavat kuulostaa synkiltä. Olen ihmisenä kuitenkin iloinen ja positiivinen ja jaksan uskoa parempaan huomiseen. Kuten eräässä postauksessa kirjoitinkin, en aio luovuttaa, vaan elämä kantaa läpi vaikeuksienkin! 

Ihanaa viikonloppua kaikille! Ja tervetuloa kaikki uudet ja vanhat lukijat seurailemaan kirjoituksiani!



lauantai 14. marraskuuta 2015

Voi Hyvin-lehden juttu!

Sain noin puolitoista kuukautta sitten sähköpostin Voi hyvin-lehden päätoimittajalta, että he ovat lukeneet blogiani ja tarinastani halutaan tehdä artikkeli heidän lehteensä. Olin kovin otettu, että pääsin tällaiseen projektiin mukaan ja haastattelu sekä kuvausreissu Helsinkiin olivat oikea piristysruiske arkeen.

Asumme sen verran pitkän matkan päässä pääkaupunkiseudulta, että päädyimme tekemään varsinaisen haastattelun puhelinhaastatteluna. Tilanne oli mukavan rento ja aihe itselle niin tuttu, ettei tilannetta tarvinnut jännittää. Kuvauksiin lähdettiin sitten koko meidän pikku perheen voimin. Vajaan puolitoista vuotiaan, vikkelän duraselpupun kanssa automatkan taittaminen ei tosin ollut mitenkään simppeli juttu, mutta sirkuskaravaanimme löysi kuitenkin lopulta tiensä perille ja vielä ajallaan ruuhkista huolimatta (liikennettä kun oli hieman enemmän kuin meidän kirkolla). Kuvaaja nappaili kuvia syksyisissä maisemissa ja samalla keskustelimme tulevasta lehtijutusta. Ulkona oli aivan jäätävä tuuli, mikä vaikutti paljon kuvauksiin. Oli vaikea olla luonnollinen ja rento. Ihana oli kuitenkin jutella paljon kuvaajan kanssa ja tutustua Helsinkiin. 

Mukavan päivän päätteksi yövyimme Helsingissä tätini luona, söimme hänen laittamaansa gluteenitonta ruokaa ja paransimme yhdessä maailmaa pitkälle iltaan saakka. Taas tuli todettua, että rakkaat ihmiset ympärillä ovat elämän suurin voimavara. 

Tällä viikolla lehti tuli uunista ulos! Eli eikun kauppoihin Voi hyvin-lehden kimppuun!






sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Rakkaalle miehelleni, hienolle isälle

Rakas mieheni,

Muistatko sen päivän kun tavattiin ensi kertaa? Olitte viettämässä ystäväsi kanssa kesälomanaloittajaisbileitä ja sattuman kaupalla mekin eksyttiin ystävieni kanssa samoihin rientoihin. Olimme tuolloin 16-vuotiaita, ujoja ja kokemattomia nuorukaisia. Heti ensimmäisestä illasta lähtien välillemme syntyi kuitenkin jotain. Jotain, mikä elää yhä ja mikä on voimistunut vuosi vuodelta. 

Nopeasti tuon illan jälkeen aloitimme seurustelun ja 18-vuotiaina kuuman kesäillan päätteeksi kysyit minulta sen kauniin kysymyksen "Pujotetaanko tänään sormukset sormiin?". Samana päivänä olimme olleet seuraamassa sotilasvalaasi ja niinpä vihkipappimme sanoikin, että taisi olla tiukka viikonloppu, kun tuli kaksi valaa vannottua samana päivänä. Sotilasvala ja rakkauden vala.

Emme vielä tuolloin olisi varmasti arvanneet, millaisten asioiden äärelle joudumme. Emme olisi varmasti uskoneet, että joudumme muuttamaan yhdessä kymmenen kertaa ja kokemaan nuo lukemattomat pettymykset.ja vastoinkäymiset. En voi olla sinulle kuin kiitollinen, että olet jaksanut kaikki nuo koettelemukset. Olet aina jaksanut luottaa, että vielä löydämme sen kodin ja että kaikesta selvitään. Lause, minkä vuosia sitten sanoit, kertoo minusta kaiken. "Meidän elämähän olisi ihan tylsää ilman noita sinun silmiäsi." Olet ollut aivan uskomaton tuki ja haluan sanoa rakas mieheni, että en olisi tässä ilman sinua.

Totta kai rankkoja vaiheita on ollut. On itketty iltoja, riidelty ja romahdettu. Koskaan ei olla kuitenkaan luovutettu. Olet opettanut minulle, että noina vaikeina hetkinä täytyy puhua ja käsitellä yhdessä asioita. Olet opettanut, että puhuminen aukaisee suurimmatkin solmut.

Puolitoista vuotta sitten elämämme täydentyi mitä suurimmalla lahjalla, pienellä tyttärellä. Olit upeana tukena vauhdikkaassa synnytyksessä ja ei ole edes sanoja kuvaamaan sitä tunnetta, kun saimme tyttäremme ensi kertaa syliimme. Sinä hetkenä meistä tuli äiti ja isä, pieni perhe. Tyttäremme syntymä on ollut hienointa, mitä olemme saaneet kokea.

Olen onnekas ihminen, kun saan jakaa elämäni sinun ja tyttäremme kanssa. Vaikka terveyteni puolesta minulta puuttuu paljon ja on päiviä, jolloin olo on heikko, silti minulla on kaikki. Olet hieno ihminen, aviomies ja isä. Minä rakastan sinua, enemmän kuin eilen, vähemmän kuin huomenna!

Rakkaudella vaimosi    
Anna-Sofia

torstai 5. marraskuuta 2015

Vitun väsymys

Kuvitelkaa maailman väsyneintä ihmistä, silmäpussisankaria, tuota räjähtynyttä hattaratukkaäitiä. Ihmistä, joka on kulkenut viimeisen viikon hikisessä paidassa, eripari sukat jalassa, tukka liimaantuneena päänahkaan kiinni. Ihminen, jonka silmälaseista ei näe enää läpi. Se olen minä, vitun väsynyt äiti.

Tämänhetkinen arkemme on kaunistelematta helvetin rankkaa. Asumiskuviomme sai viikko sitten jälleen uuden käänteen (putkivuoto!!!!), jonka seurauksena ponnahdimme asumaan vanhempiemme mökille. Sinänsä asun vaikka matkalaukussa, jos pärjään oireideni kanssa, mutta jatkuva asumishärdelli ja puolitoistavuotiaan villiviikarin kanssa taistelu päivittäin muistuttaa lähinnä sirkustaiteen perimmäistä muotoa, trapetsitaidetta. Keikutaan, keikutaan, mutta ei me kaaduta.

Me siis oikeasti taistellaan kaikesta. Sen lisäksi, että taistellaan terveestä asunnosta ja hyvästä sisäilmasta, otamme yhteen päivittäin kurahousujen, syöttötuolin, auton istuimen, ostoskärryn ja häkkisängyn kanssa. Meillä asuu todella vaikeita, kerrassaan inhottavia lastentarvikkeita, sillä mikään niistä ei osaa toimia yhteistyössä puolitoistavuotiaan kanssa. Arkemme on taas taantunut selviytymisajanjaksolle, jossa yritetään saada päivä vietyä iltaan ja yö aamuun. Ja aamuhan meidän perheessä tarkoittaa puoli viittä. Joka helvetin aamu. 

Voisinkin sanoa, että ampiainen on tullut taloon tai oikeastaan koko ampiasparvi. Suristaan päivät porukalla ja isketään piikillä vanhemmuuden heikoimpiin kohtiin. Syödään jäähtynyttä ruokaa kymmeneltä illalla ja tehdään puoliltaöin muistilistoja vaippaostoksista, korvakontrolleista ja hammaslääkäriajoista. Lopulta sänkyyn kaatuu pieni ja pökertynyt ampparikomppania. Surrr!

Tiedän, että joskus nauran ja häpeän tätä postausta. Nauran huovuttuneelle tukalleni ja katkenneille kengännauhoille. Tälle koko absurdille elämäntilanteelle. Mutta nyt eletään tässä hetkessä. Rättiväsyneenä, mutta yhdessä. Kolmistaan. Käsikädessä.


Käsikädessä läpi taistelujen <3






sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Mistä nimi Herkkä elämä?

Viime keväänä olin ajamassa kotiin vanhainkodilta, jossa olin tehnyt viikon mittaisen sairaanhoitajan sijaisuuden. Ilta-aurinko loi kauniit säteet tuulilasiin ja puita koristivat pienet, vihreät nuppuset. Kevät, tuo uuden alku, ajattelin. Olin viimeisessä risteyksessä kääntymässä kotipihaan, kun tein päätöksen. Alan kirjoittaa blogia ja kerron avoimesti ja realistisesti sairastumisestani. Kun sahasin autoa parkkiruutun (ja siinähän kesti) ajatus nimestä ennätti syntyä. Herkkä elämä.

Varmaan aavistattekin, että nimi liittyy vahvasti herkkiin silmiini ja elimistööni. En kestä mitään kemikaaleja, myrkkyjä, liimoja, käsittelyaineita, lääkkeitäkin huonosti. Jo lapsena pörröiset lelut saivat kasvoni milloin sinertävän ja milloin punertavan kukertaviksi. 5-vuotiaana minulle määrättiin ensimmäinen penisilliinikuuri sillä seurauksella, että sain niin valtavan anafylaktisen sokin, että meinasin menehtyä vanhempieni käsiin. Olisi todella mielenkiintoista tietää, millaiseen jonoon DNA:ni ovat järjestäytyneet, kun elimistöni on näin herkkä? Joku molekyyleistä taisi ymmärtää väärin, että kyseessä ei ollut parijono.

Blogini nimellä on myös toinen merkitys. Olen nimittän ihmisenäkin herkkä. Nauran herkästi ja lukiossa olimmekin ystäväni kanssa ihan tunnettuja kovaäänisestä kikattamisesta. Taisimme jopa saada Potkiaisissa Vuoden nauraja-palkinnot, sillä käytävillä kaikui yhden jos toisenkin kerran meidän hyväntuulinen nauru. Toisaalta liikutunkin vähästä. Ihan jo pelkään tyttäremme ensimmäisiä joulu- ja kevätjuhlia. Voin jo nähdä ilmeikkään tyttösemme touhuamassa lavalla tonttulakki päälaella ja sukkahousut makkaralla. Nessut ovat tuolloin tälle äidille enemmän kuin tarpeen.

Haluan kertoa teille Hyvät Lukijat blogini avulla, millaista on herkän elämä eli Herkkä elämä. Aina se ei ole helppoa, mutta rikasta kyllä. Tervetuloa mukaan!


Kuva: Mikko Laitinen



sunnuntai 25. lokakuuta 2015

En aio luovuttaa

Joskus tekisi mieli luovuttaa. Heittää hanskat tiskiin ja sanoa, etten jaksa enää. Kun kipu seuraa sinua joka paikkaan, herättää sinut aamulla ja ottaa viereensä nukkumaan. Kipu, tuo ikuinen ystävä.

Muutama viikko sitten luovuttaminen kävi jo kotiovellamme. Meidän oli perheenä tarkoitus muuttaa uuteen kotiin, uuteen kaupunkiin ja aloittaa elämä kauniilla asuinaluella järven läheisyydessä. Olimme suunnitelleet kaiken, viettäneet aikaakin asunnolla ja tuntui, että nyt asiat loksahtavat paikoilleen. Meillä on kaunis koti ja saamme alkaa rakentamaan elämäämme uudelleen. Saamme ripustaa verhot ja pöyhiä sohvatyynyt, nostaa taulut paikoilleen ja sujauttaa sukunimemme oveen. Poksauttaa kuohuvat asunnonetsimiskiertueen päättymiseksi. Toisin kuitenkin kävi. Suunnitelmiltamme vietiin pian pohja, täysin. 

Silmät tekivät sen taas, kiertyivät solmulle kuin korkkiruuvit, tihkuivat vettä ja rähmää, löivät tulta lieskoittain. Ääneni myös hävisi täysin olohuoneessa, makuuhuoneessa hieman helpotti. Kylpyhuoneen seinät kiersivät silmieni verkkokalvoja entisestään, väänsivät niin, että päälaessa soi. Ei ollut mitään toivoa asua unelmiemme kodissa. Vaikka olisin halunnut uskoa, että tästä tulee meidän onnen pesä, en voi elimistölleni mitään. Se pettää minut kerta toisensa jälkeen. Tiedän, että minun kohdallani oireita on tietyn verran joka asunnossa sairauteni vuoksi, on vain löydettävä paikka, jossa pystyn elämään edes hitusen normaalia elämää.

Äitini on opettanut minulle, että koskaan ei saa luovuttaa. Vaikka elämä kolhiikin nyt paljon ja välillä tulee hetkiä, jolloin pieni kehoni ei tahdo jaksaa enää. Siitä huolimatta, en aio luovuttaa koskaan. En koskaan.




sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Tyttöjen juttuja

Vietimme viikonlopun tyttäremme kanssa aivan kaksistaan. Emme ole juuri harrastaneet tällaista käytäntöä puolisoni kanssa aiemmin, sillä tyttäremme ollessa vielä vauvaiässä ajatus voimaannuttavasta lapsi-vanhempi viikonlopusta tuntui yhtä houkuttelevalta idealta kuin maraton juoksun vetäiseminen yksin räntäsateessa. Yhtä pitkä, rankka ja hikinen tie. Arjessamme olivat nimittäin vielä pitkään vahvasti läsnä yölliset tunteja kestävät huutokonsertit, taistelut ja temppuilut millon pukemisesta ja vaipanvaihdosta, vatsanväänteet (niin vanhemmalla kuin lapsellakin) sekä päivittäiset, teatraaliset draamaqueenkohtaukset pienistäkin vastoinkäymisistä. Totta kai lyhyitä irtiottoja olemme mieheni kanssa ottaneet pitkin ensimmäistä vauvavuotta, mutta nyt täytyy sanoa, että ensimmäistä kertaa toden teolla odotin, että saadaan tehdä juttuja ihan vain äidin ja tyttären kesken. Älkää käsittäkö väärin, miehestäni en halunnut viikonlopuksi eroon, ihana vaan oli viettää laatuaikaa oman pikku velmuilijan kanssa.

Luimme viikonloppuna paljon lastenkirjoja ja pakko tunnustaa, että tytär sai hymyn huuleen aitoudellaan. Joka kerta nimittäin kun satujen kuvissa näkyi ruokia, pikku neiti päätti haukata kirjan sivua. Tyttö on aina ollut avoin uusille ruokalajeille, mutta en arvannut, että ihan tässä mittakaavassa. Minua kovasti myös nauratti, kun touhuntäti halusi ehdottomasti itsekin laittaa silmätippoja pitkin päivää minun tavoin. Leikisti hän pudotteli pipeteistä pisaroita silmiin ja kuiskasi "tsip tsip, tsip tsip". Sunnuntaina päädyimme rakentamaan majaa keskelle olohuonetta ja otimme pinikille mukaan gluteenittomia keksejä. Toista tuntia hapsuvilttien alla evästeltiin ja kikateltiin, haettiin välillä Sylvi-koala ja Ansa-pupu retkellä mukaan ja annettiin heidänkin maistaa eväitämme. Tuntuu todella hyvälle tehdä vihdoin oman lapsen kanssa asioita, kun arki ei olekaan enää päivistä selviytymistä ja sumussa kulkemista. Nyt on sellainen olo, että tästä oikeasti nauttii.

Molempina iltoina auringon painuttua mailleen keinuimme keinutuolissa ja olimme aivan lähekkäin, iho ihoa vasten. Silitin tyttöä selästä ja tunsin, kuinka vilkas emäntä alkaa rentoutua yhä syvemmin ja syvemmin. Unijokeltelu vaimeni hiljalleen, tutti kierähti polvilleni ja tyttö nukahti ihon lämpöön.

Ei ole olemassa sanoja, kuinka paljon tuota sylissä kehräävää, pientä ihmistä rakastan.

"Äiti on aina mukana matkallasi"


torstai 8. lokakuuta 2015

Meikitön elämäntapa

Kuten varmaan arvaattekin, meikkaamiseni rajoittuu lähinnä tähän.





Vielä muutama vuosi sitten se oli minulle iso juttu. Muistan, kun istuimme tuolloin mieheni kanssa Lontoon metrossa ja katselin ihailevasti vastapäätä istuvien naisten suuria silmiä. Ne oli kehystetty pastillisävyisin luomivärein ja linjakkain kajaalikaartein. Ripsipidennykset taipuivat kauniisti ja luomen reunaa koristivat vielä pienet, kimaltavat timantit. Pieni ja sähäkkä kateuden pisto iski tuolloin sisälläni, minäkin haluan pystyä samaan. Pitkään yritinkin laittaa ripsarit ja kajaalit, häivytykset ja varjostukset. Olin kehittänyt päässäni, että minun on pakko, vaikka sattui. Meikkaamisesta alkoi tulla oikea painajainen, pieni ja kivulias mörkö.

Näin vuosia myöhemmin minua huvittaa ajattelumallini. Mikä ihmeen pakko se oli? Rakensinko itsetuntoni niiden tummanruskeiden, kissamaisten rajausten varaan? Ainakin osa itsetuntoa meikki oli. Voin myöntää, että mikään pikaprosessi tämä ei ole ollut. Se on vaatinut aikaa, rohkaisua ja sen sisäisen työn, että olen hyvä näin. Luonnollisena, avoimena ja puhtaana. Juhliin ja erityistilanteisiin saatan edelleen sipaista meikkiä, mutta usein se tietää viikonmittaista erityiskipeää jaksoa. Maria Nordin on kirjoittanut blogissaan Kotitalouskriisi erittäin hyvän artikkelin meikittömyydestä ja sen luonnollisuudesta. Kannattaa käydä kurkkaamassa!

Nyt kuukausi sitten istuimme mieheni ja tyttäremme kanssa jälleen tuossa samaisessa lontoolaisessa metrossa. Piccadilly line kuljetti meitä siskoni luo ja vastapäätämme istahti ryhmä nuoria, aikuisia naisia. Hetki oli jotenkin todella samankaltainen kuin vuosia sitten, mutta yksi tunne oli jäänyt rajusti metron kiskojen alle. Minusta tuntui hyvältä ja kevyeltä olla meikittömänä. Meikitömyys on elämäntapani.



lauantai 26. syyskuuta 2015

Piikkilankojen ympäröimät silmät

Miksi sitten juuri minun silmäni ovat piikkilankojen ympäröimät? Tämä on kysymys, joka on pohdituttanut myös lukuisten lääkäreiden mieltä. Viimeisen vuoden aikana minulle on tehty enemmän tutkimuksia kuin meidän taloudesta löytyy legopalikoita ja niitähän löytyy, röykkiöittäin. Palikoista on koottu erilaisia muodostelmia, laitettu uusia palikoita päälle, heitetty punaisia takaisin laatikkoon, nostettu sinisiä uudelleen tarkasteltaviksi ja konsultoitu välillä korkeaa tornirakennelmaakin. Pala palalta ollaan päästy lähemmäksi oikeaa vastausta, oikeaa ovea ja oikeaa polia. Ja nyt siellä ollaan. Antakaas, kun kerron.

Siinä vaiheessa, kun vuosi sitten välittömästi synnytyksen jälkeen silmieni kunto muuttui vielä vaikeasta vaaralliseksi, tilannetta alettiin tutkia syvällisemmin. Astmanikin oli heti alkuraskaudesta alkanut soutamaan ja huopaamaan aivan omaan tahtiinsa ja siksi lääkäreiden epäilykset alkoivat herätä. Limakalvoissani oli jotain pahasti pielessä ja sen vuoksi "rikkinäinen" pinta oireilee lähes kaikelle mahdolliselle ja mahdottomalle. Silmäpoliklinikalla otettiin silloin heti Schirmerin testi (kuivasilmäisyystesti) ja se näytti pyöreää nollaa millimetriä. NOLLAA! Silmissäni ei käytännössä liiku nestettä ollenkaan ja onhan se selvää, että kaikki nanohiukkasetkin ottavat silloin osumaa rutikuivaan kalvoon. Toiset hiukkaset rajummin, toiset maltillisemmin. Kuitenkin jo pelkästään ilmastoinnit ja ilmanvaihdot saavat silmäni soimaan hoosiannaa.

Viimeisiä tutkimustuloksia vielä odotellaan, mutta kyseessä on mitä ilmeisimmin reumatauti, Sjögrenin syndrooma, joka on kohdallani iskenyt rajusti silmiin. Hometalo oli ratkaisevassa asemassa sairauden  puhkeamisessa, ja raskaus ja synnytys muuttivat sairaudelle tyypillisesti silmiäni ja keuhkojani pysyvästi. Täysin parantavaa hoitoa Sjögreniin ei ole, mutta paljon on niksejä, joilla helpottaa arkea, ja tärkeintä onkin tällä hetkellä keskittyä kosteutta lisääviin ja oireita helpottaviin keinoihin. Erittäin onnellinen olen myös siitä, että pääsen vihdoin yliopistolliseen sairaalaan, jossa kokeillaan vielä erikoistippoja (muun muassa omasta verestä tehtäviä) ja erilaisia yhdistelmähoitoja. Olen valmis kokeilemaan aivan kaikkea, jotta pystyisin käymään säännöllisesti töissä, jotta löytäisimme meille kodin ja jotta voisin elää vihdoin normaalia nuoren naisen elämää.

Viimeisinä vuosina on tapahtunut valtavasti asioita. Minusta on tullut vaimo, äiti, sairaanhoitaja, terveydenhoitaja ja nyt olen saamassa vielä yhden arvonimen. Reumaatikko. Aion kantaa sitä nimeä ylpeänä.


lauantai 19. syyskuuta 2015

Vuoden kestänyt humala

Vuosi ja kolme kuukautta humalankaltaista olotilaa. Ei siksi, että putki olisi jäänyt päälle, vaan syy löytyy lähempää kuin arvaattekaan. Nimittäin pinnasängyssä poikittain tuhnuttavasta pikku velmuilijasta, pienestä tyttärestämme.

Tästä pohjustuksesta pääsemme termiin nimeltä väsmys. Tyttäremme on aina ollut huono nukkumaan. Jo synnytysvuodeosastolla neiti kukkuja olisi otettu yöksi kansliaan tarkkailuun lapsiveden nielemisen vuoksi, mutta jo parin tunnin kuluttua nyytti tuotiin maitojunalla takaisin. Vauva ei nuku ja viisi muuta tarkkailussa olevaa vauvaa häiriintyvät punanuttuisen veijarin touhuiluista ja ääntelyistä. Pahoillaan en ollut, että sain tyttären viereeni, mutta ensimmäisestä yöstä lähtien alkoi yöllinen kekkuilu ja kukkuilu, joka jatkuu tähän päivään saakka.

Yömme muistuttavat useimmiten kuin parhaan luokan sketsejä. Näyttelijöitä ei vaan naurata. Kello näyttää kolmea ja neiti yökyöpeli seisoo pinnasängyssä ja naureskelee iloisena. Kun emme reagoi, hän alkaa leikkiä Tarzania ja roikkuu pinnojen välissä naama messingillä. Otamme viereen. Ai miten kiva päästä oikein paalupaikalle ottamaan äitin nenästä kiinni ja hei isinkin partaa voisi kutitella. Neiti kipuaa seisomaan, sänky toimii mitä parhaimpana trampoliinina ja mikä parempaa, kun heittäytyä loikasta äitin päälle ja vähän vaikka koputella laseihini. Lämmitetään maitoa ja tilanne näyttää rauhoittuvan. Ei, ei vieläkään. Jossain vaiheessa kekkuilu vaihtuu itkuun, siitä yliväsymykseen, sylissä kanteluun, heijailuihin, suurentuneisiin silmäpusseihin, hidastuneeseen ajattelutoimintaan, noloon käyttäytymiseen ja lopulta krooniseen väsymystilaan. Kaikkia keinoja on kokeiltu unien parantamiseksi, mutta koska mikään ei ole auttanut, jatkamme uraa yöllisinä (ja välillä päätoimisinakin) koomikkoina.

Viime yönä kolmen tunnin valvontaputken päätteeksi pikku yökyöpeli päätti jälleen aloittaa oman laulunsa. "Hikkai, kukkai, hikkai, kukkai..." ja taputteli käsillään rytmikästä tahtia. Niin, kello raksutti neljä aamuyöllä. Ihan hyvä biisi.

Kahden kuukauden iässä minitorkut menossa

maanantai 14. syyskuuta 2015

Tiaisenkatu

En varmaan koskaan unohda sitä viestiä, jonka laitoin ystävälleni ennen hometaloon muuttoa. "Moi! Meille kävi oikea onnenpotku, että päästään koulujen lähelle valoisaan, kauniiseen kaksioon. Tänään muutto." Se oli 29.2.2012, karkauspäivä. Päivä, jolloin tuo helvetillinen silmäkipu alkoi. Kipu, johon ei ole sanoja.

Kannoimme tavaroita uuteen asuntoon vielä pitkälle iltaan pakkaskelin saattelemana. Rullailin pitkin käytävää työtuolilla ja väsymyksen sekaisessa olotilassa kaikki kikatutti. Käytävässä kaikui minun nauru, joka silloin oli autuaan iloinen. Tuntui hyvältä päästä laittamaan avaraa asuntoa kodiksi, rakkaaksi onnenpesäksi. 

Kävimme nukkumaan muuttopäivänä yömyöhään ja ihmettelin pian, miten silmiini voi sattua näin paljon. Kutitti, kirveli, poltti ihan. Aamulla lähtiessäni koululle, ihmettelin miten näkeminenkin saattoi olla näin vaikeaa. Kaikki oli sumean sameaa. Siinä vaiheessa emme tienneet mitään sisäilma-asioista ja ajattelimmekin, että ehkä vaativa kipu johtuisi kuitenkin edellisten vuokralaisten kissasta. Siivosimme asuntoa joka päivä lattiasta kattoon häätääksemme hilsettä. Ostimme vielä allergiaimurin ja ilmanpuhdistajankin, sillä ajattelimme niiden helpottavan oloa. Mikään ei kuitenkaan auttanut. 

Keittiö oli pahin. Yritin tiskata astioita, mutta päädyin usein kyhnöttämään lattialle kylmäkääreet silmilläni. Minuun koski niin, että teki mieli karjua ja oksentaa vuorotellen. Itkin paljon. Jossain vaiheessa silmät olivat jo niin helvetillisen tulessa, että kyyneleitäkään ei enää valunut. Ne olivat niin kuivat, ettei ollut enää varaa menettää pisaroita hukkaan. Aloin jo päivällä odottaa iltaa, että pääsisin nukkumaan ja hetkeksi unohtaisin kivun. Samalla pelkäsin kuitenkin jo heräämistä siihen verkkokalvoja raastavaan kidutukseen. Ajatukset olivat surullisia ja kipeitä. Minusta tuntui, että elämäni pääväri oli hetkessä muuttunut mustaksi. 

Koulun käyntini alkoi laahustaa tasaista alamäkeä. Olisi ollut mielenkiintoisia tenttikirjoja, mutta en vaan pystynyt lukemaan. Yritin pitää märkiä pyykkejä silmilläni ja jatkaa lukemista, mutta silmieni pinnan kuivuminen oli niin raadollista, että opiskelu siirtyi kuullun ymmärtämiseen varaan. Työharjoittelu viivästyi kuukaudella, kun sain viikkoja vuoteen pohjalle kaatavan ylähengitystieinfektion. Olin loppu ja tarkoitan sillä joka sanaa. 


 

Kolmen kuukauden asumisen jälkeen lähdimme. Ne kolme kuukautta riittivät kuitenkin jättämään elimistöön vaikeat fyysiset ja henkiset arvet. Näen edelleen painajaisia talosta. Sen sinisistä kylpyhuoneen kaakeleista, tummasta lattiasta, pienestä vaatehuoneesta ja pesuaineelle tuoksuvasta sisäilmasta. Se on talo, jonka ohi en ole vieläkään pystynyt kävelemään. Tiaisenkatu, tuo saatanan tiainen.

Sen karkauspäivän jälkeen ei ole ollut montaa kivutonta päivää. Sitä seurasi yhdeksän muuttoa (Asunnonetsimiskiertue) ja edelleen etsimme meille omaa kotia, jossa silmäni pysyisivät jälleen elämään, hengittämään ja nauramaan. 

tiistai 8. syyskuuta 2015

Gluteeniton elämänmuutos

Olen aina ollut avoin kaikille uusille ruoille ja mauille. Jo vauvakirjassani lukee "kaikkiruokainen", mikä onkin hempeän vauvakirjani ainut täytetty kohta. Ruoka-aineallergioita minulla ei ainakaan vielä ole ja kerran erehdyinkin sanomaan miehelleni, että eikö olekin hyvä, kun en oireile millekään ruoka-aineelle. Mieheni katsoi minua silloin pitkään ja hoksasin itsekin sanomani. Yhtään helpompihan ei olisi välttää salaatissa omenakuutioita, kun kiertää puolet asuinkaupunkimme rakennuksista vaikeiden oireiden vuoksi.

Alkukesästä tutustuin lukuisiin gluteenitonta ruokavaliota käsitteleviin artikkeleihin. Moni asiantuntija kuvasi, että viljojen gluteeni aiheuttaa elimistössä tulehduksenomaisen tilan vaikuttaen useiden sairauksien kulkuun ja etenemiseen. Tiedän paljon home- ja kemikaaliyliherkistyneitä ihmisiä, jotka ovat hyötyneet gluteenittomasta ruokavaliosta ja siksi päätin itsekin ryhtyä tuumasta toimeen ja räväyttää kertaheitolla ruokavalioni uusiksi. Aamupalani suolakurkku-maksamakkararuisleivät ovat vaihtuneet täyteläiseen banaanirahkaan, välipalojen karjalanpiirakat hedelmäsmootheihin ja päivällisen makaronimössöt erilaisiin risottoruokiin. Nyt vasta toden teolla ymmärrän, kuinka paljon sitä on tullut syötyä vehnästä pitkin päivää.

En voi millään muotoa kehua ruoanlaittotaidoillani. Siitä kertoo lienee toista etusormeani koristava kiiltävä arpeuma, joka syntyi tehdessäni niinkin ihmeellistä ruokaa kuin perunamuusia. Ja ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen harrastanut muoviastioiden uudelleen muovaamista hellan päällä. Mutta onpa muutamasta tullut jopa käytännöllisempiä uuden lookin myötä. Minulle on kuitenkin tullut nyt aivan uusi inspiraatio ruoanlaiton suhteen. Netti pursuaa mitä erilaisimpia gluteenittomia ruokaohjeita ja ihana kokeilla uusia monipuolisia reseptejä. On selvää, että olo eivätkä oireet hetkessä muutu, vaan tämä on pitkäntähtäimen projekti. Kirjoittelen pitkin matkaa blogiini, minkälaisen säväyksen uusi elämäntaparemontti on saanut aikaan!

Marjaisa smoothie

Gluteenittomat sämpylät



maanantai 31. elokuuta 2015

Myötä- ja vastoinkäymisissä

On vuoden 2014 elokuun puoliväli ja viileä kesäyö. Herään syöttämään kahdeksanviikkoista tytärtämme ja perhosia liitelee vatsanpohjassa. Tänään sanoisimme toisillemme tahdon ja lapsemme saisi erittäin pitkäksi venyneen veivauksen jälkeen ikioman nimen (täytimme vielä autossa papin luo ajaessa tyttäremme nimipapereita, hups).

Jouduimme tarkkaan miettimään, missä vietämme häitä edeltävän yön, jotta silmäni olisivat sellaisessa kunnossa, että ne kestäisivät piilolinssit, meikit ja hiuslakkojen käryt. Aikamme pohdittua päädyimme vanhempieni kesäpaikan hirsiseen rantasaunaan. Kuulostaa varmasti surkuhupaisalta, mutta ajattelimme, että ehkä paikassa on maalaisromanttisiakin piirteitä. Rakennus on viileä, puhdas ja ihanan raikas. 

Lähdin neljän jälkeen aamuyöllä tekemään viimehetken  ostoksia ABC:lle. En jätä asioita yleensä viimetinkaan, mutta vauva-arjessa on pakko joustaa periaatteistaan. Muistan vieläkin, kun ajoin meidän vanhalla autolla valtatietä pitkin. Olin yksin, musiikki soi kovalla ja auto kiiti pitkin asfalttia. Minulla oli hyvä olo ja tunne siitä, että päivästä tulee kaunis.

Hääkimppuni tärisi käsissä, kun odotimme isäni kanssa juhlamusiikin alkua. Tyttäremme kummi piti pientä aarrettamme sylissä ja heijasi häntä varmoin ottein. Lähdimme kävelemään kristallikruunujen verhoamaa käytävää ja kun näin puolisoni ja kaikki rakkaat ihmiset, liikutuin. Elämässä oli ollut jo siihen mennessä todella vaikeita vuosia ja hetkiä ja nyt oli vain tämä hetki, tunnelmallinen hetki.

Päivästä jäi ihanat muistot. Pikku neitimme kiersi sylistä toiseen ja nautti saamastaan hellyydestä. Kun yöllä istuimme hotellin vuoteen reunalla ja katsoimme häkkisängyssä tuhisevaa kultaamme, oli molemmilla sama tunne. Vaikka surua ja menetystä  (Omaisuus selkärepussa) oli ollut paljon, siitä huolimatta olemme pieni, rikas perhe.

                          "Yksi rakkaus parantaa sata surua." -Kiinalainen sananlasku






Kuvat: Mikko Laitinen (Toisniemi.com)

maanantai 24. elokuuta 2015

Pala arkea

Kop kop kop. Neiti touhupeppu tekee perinteiset koputukset aamulla (jos kello viisi lasketaan aamuksi) laskettelulaseihini ja varovasti otan ne pois silmiltäni. Minun on välittömästi laitettava kostutustipat, jotta saan silmät auki ja jotta vältyn kuivuuden aiheuttamilta haavaumilta. Siinä sitten silmillä ja poskipäillä lepäävät niin edellisen illan geelit kuin juuri tiputtamani aamupisarat sulassa sovussa. Melkoiset lätäköt.

Aamu on usein vaikea silmille niiden kihelmöinnin ja polttavan kivun vuoksi. Aamulehteä en edes yritä lukea, sillä zoomaus ei yksinkertaisesti onnistu. Uutisjutut saavat muuten aivan uudet juonenkäänteet, kun yritän arvuutella, mitä seuraavaksi tapahtuu. Usein käyn suihkussa aamusella, jotta saan huuhdeltua silmiäni ja poistettua kaikki edelliset tipat ja jotta voin aloittaa uuden tiputtelun. Ja tippojahan tosiaan menee. Paljon.

Minulla ei ole takkia, housuntaskua eikä käsilaukkua, josta ei löytyisi pipettipötköä. Kaupassa, kioskissa, bussissa ja kylässä saatan oireilla niin voimakkaasti, että apua täytyy saada heti. Palautumiseen voi silti mennä tunteja, jopa päiviä. Jo ihan astianpesuaineen laitto tiskikoneeseen tai tiskaaminen saattavat aiheuttaa voimakasta rasittumista ja siksi laitankin usein laskettelulasit päähän näiden askareiden ajaksi. Kauhea, että kirjoitan tämän vielä julkisesti. Ruoanlaitossa on myös otettava silmät huomioon ja usein maustankin ruoat silmät kiinni. Sen kuulemma huomaa, mieheni on joskus letkauttanut. Kerran pippurirouhetta lensi nimittäin silmääni ja kuukausi ei riittänyt siitä toipumiseen. Helvetin pippuritapaturma! Muutenkin joudun pitkin päivää lisäilemään silmiin kostuketta, jotta selviän arjen toiminnoista. Silmät myös rähmivät yhtenään tehden silmälaseihini mitä hienoimpia graafisia kuvioita, nykytaiteen kiemuroita. Pipettielämään olen kuitenkin jo niin tottunut, että saatan välillä kysyä ystäviltänikin, millon sinä laitat tippasi?

Illalla silmät ovat usein jo väsyneet ja kipeät päivästä. Teen tippakasan yöpöydälle, kuusi pipettiä. Yöllä joudun aina tiputtelmaan, vaikka illallakin laitan coktailin, vaseliinigeeliä ja vielä nuo syvänpunaiset linssit. Annan vielä hyväyönsuukon pienen pyöreän posken päälle ja kuiskaan korvaan "olet rakas". Suljen kostutetut silmäni, käperryn peiton alle ja odoton, milloin höyhensaaren väki vie minut mukaansa pienten tossujen saattelemana.
 

"Ei tippa tapa"


Tässä osa tipoista


    

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Ra(s)kas Lontoo

Saavuimme eilen yömyöhään takaisin Lontoon maisemista ja oli kyllä ihana, vaikkakin rankka reissu. Meidän neiti 1v. kun on, no melkoinen kiipeilijä, pelleilijä, hauskuuttaja, todellinen minipyörremyrsky. Tuskan hikeä pääsi puskemaan usealla metromatkalla, kun yritimme saada neitiä pysymään edes samassa vaunussa! Ihmisiäkään ei nyt ole aivan samassa mittakaavassa kun Itä-Suomen lättähatussa. Mutta selvittiin!

Matkustimme tosiaan siskoni, tyttäremme kummitätin luokse suoraan Lontoon ytimeen. Olimme yllättyneitä, että keskellä suurkaupunkia oli aivan ihastuttavia pikku leikkipuistoja mitä hurjimpine vemputtimineen. Ja kaikkia piti päästä tietenkin kokeilemaan. Saimme välillä huvittuneita katseita, kun siskoni kanssa jonotimme laitteisiin kuin pikku tytöt konsanaan. Kyllä, miestäni jo nolotti välillä koko touhu, mutta oli hauskaa! Myös pikku ulkoilmakahvilat olivat meidän ehdottomia suosikkeja, kun neiti pääsi juoksentelemaan siskoni koiran kanssa nurmella. Pieni parivaljakko.

Monenmoista sattumaa ja kommellusta sattui matkan aikana, mikä olikin odotettavissa pienen taaperoisen kanssa. Välillä kuivateltiin peppua ravintolan WC:n käsikuivauspuhaltimessa ja välillä neiti saatiin rauhoittumaan afrikkalaisnaisen tavaroita tutkimalla. Kerran metrossa neiti kiemurteli uhkaavasti ja yksi perhe huomasi tilanteen ja toi meille niin valtavan kokoisen maissinaksun, etten ole ikinä nähnyt. Siinä meidän ja heidän samanikäinen taapero mupelsivat niitä hypernaksuja yhdessä, ja mikä suloisinta, he pitivät toisiaan kädestä kiinni!

Paluulennolla tapahtui myös yllätyksiä, kun ilmanvaihto oli niin hurjan kovalla, että silmäni alkoivat kuivua jälleen aivan ylikurttuisiksi ja rähmivät niin, että ripsieni päihin muodostui pienten lumipallojen näköisiä hattaroita. Hävetti, mutta ajattelin, ettei pieni lumisade lentomatkaa haittaa. Tyttäremme väsymys myös yllätti pilvien päällä, totaalisesti. En ihan vähään aikaan unohda sitä huutoa, potkua, karjumista, kiemurtelua, ihmisten tuijottavia silmäpareja, väsymystä, suoraa rääkymistä... Lentoemännät olivat aivan ihania, kun päästivät meidät lentokoneen takaosaan ja siellä yritimme rauhoitella temperamenttista, yliväsynyttä, kirkuvaa pientä neljän ihmisen voimin. Juotimme mustikkamehua ja silitimme päätä, kunnes puolen tunnin kuluttua tapahtui jotain aivan uskomatonta. Lapsi alkoi hitaasti rentoutua ja painaa silmiä yhä kiinnemmäs ja kiinnemmäs, kunnes nukahti sinisten siipien suojiin. Nolottaa ihan myöntää, mutta olin niin poikki ja helpottunut, että aloin itkeä. Tuli vaan niin vapautunut ja hyvä olo.

Vaikka ensimmäiseen perhelomaan mahtuikin monenkirjavia tunteita, Lontoo on aivan ihana paikka ja oli mahtavaa nähdä rakasta siskoa! Myös ensimmäinen hääpäivämme sattui matkalle, jota vietimme pienessä, tunnelmallisessa ravintolassa. Siitä lisää seuraavassa postauksessa. Silmäoireistani on myös tulossa uutta kirjoitusta piakkoin!

Lentokoneesta

Siskon koira Moomin
Välillä otettiin unia



Koko perheen suosikki

Rakas isosisko



lauantai 8. elokuuta 2015

Ystäväni laskettelulasit

Tämä aamu oli taas yksi niitä vitutusaamuja. Heräsin niin, että laskettelulasit olivat kääntynet poikittain naamalleni ja toinen reunoista painoi pahasti silmämunaa kasaan. Saatanan lasit ja saatanan muna. Tempaisin lasit pois ja suuntasimme neiti M:n kanssa potalle. Sekään ei onnistunut, kun pikku vekara oli päättänyt, että tänään käydään potalla vaipan kanssa. Lopulta annoinkin tytön istua tuolle kusiastialle vaippa pyllyssä, harjoittelua kai se sekin on.

Jotenkin laskettelulasit olivat myös luiskahtaneet yöllä sellaiseen asentoon, että aamulla päänsärky oli aivan jäätävä. Jokainen askel iski kirveellä molempiin ohimoihin. Parasta lääkettä heti aamusta siihen hermoja puristavaan jomotukseen oli ehdottomasti Muumihumppa ja Pikku Myyn haaveet. "...piskuisin Myy ja pistää kuin kyy." Todellakin.

Heräämme neiti aamuvirkun kanssa joka aamu viideltä. Oli arki tai pyhä, loma tai syntymäpäivä. Aina. Tyttäremme kuuluu myös siihen ryhmään, ettei mitään ole enää tehtävissä sen jälkeen, kun silmät on avattu uuteen päivään. Se on menoa. Humppaa ja keppihevosia, kaatuneita piimälaseja ja Herra Hakkaraisen pastilleja. Välillä vitutusta, mutta sitten kuitenkin juuri sitä arkista, tapahtumarikasta elämää.

Pitää toivoa, että lasit pysyvät ensi yönä suunnilleen oikein päin päässä ja huomenaamuna voisin nousta uuteen päivään ruusunpunaiset linssit silmilläni. En olisi ikinä uskonut, että pystyn tähän, mutta tässä minä unilasieni kanssa. Hyvää yötä!


maanantai 3. elokuuta 2015

Pieni salaisuus

En ole kertonut teille aivan kaikkea. Jollain lailla häpeän näitä täysin omaa elämää viettäviä silmiäni, etten ole kehdannut paljastaa edes kaikille ystävilleni kehoni toista vaativaa mutkaa. Se löytyy keuhkoistani, noista hengitystä tuottavista, välttämättömistä generaattoreista. Se viisikirjaiminen sana, astma.

Tuo tulehduksellinen sairaus puhkesi neljä vuotta sitten homeasunnossa asumisen jälkeen. Olimme muuttaneet juuri tuosta paskaläävästä uuteen kotiin ja yhtäkkiä tapahtui jotain täysin odottamatonta. Jälleen räjähtivät ne tuskaiset simäkivut ja tulokaslajina nyt myös hengenahdistus. Ei mennyt kauan, kun puhalteluiden ja rasituskokeiden jälkeen sain diagnoosin, ja siitä päivästä lähtien olen piiputellut aamuin illoin noita savupilviä. Aina pikku pilvessä, vai miten se meni.

Muovikukkia astmaatikolle

Sinänsä astmassa ei ole mitään pahaa, mutta tämä minun silmä-keuhko-kombonaatio on hyvin mielenkiintoinen yhdistelmä. Välillä koen, että elimistöni on kuin pieni orkesteri. Silloin kuin soolovuorossa ovat silmät, keuhkot rauhoittuvat omaan hiljaiseen säestykseensä. Sitten kun keuhkot alkavat viedä läpi omaa oodiansa, painuu silmät tasaiseen taustahyrinään. Toisin sanoen tämän orkesterin hallinta vaatii kapellimestarilta erityistä taitoa, jotta koko sinfonia löytäisi yhteisen sävelen.

Mitä yritän sanoa, asunnon haussa on yksi valtava haaste lisää. Jos vihdoin löytyisi silmille suotuisat olosuhteet, tekee astma stopin ja taas päinvastoin. Onneksi minulta otetaan viikoittain kokeita, jotta pääsisimme lähemmäs sitä kaikista heikointa kohtaani (sipsien lisäksi), joka aiheuttaa tämän elimistöni epätyypillisen käyttäytymisen. Ehkä vielä jonain päivänä löytyy se avain kaikkeen. Avain, joka avaa ovet uuteen kotiin ja uuteen elämään.

 Ps. Parhaiten pääset seuraamaan blogiani, kun klikkaat "Tykkää"-painiketta, joka näkyy tuossa vasemmalla. Silloin saat facebookiin seinällesi aina tiedon uusista postauksistani.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Asunnonetsimiskiertue

Yhdeksän muuttoa takana, mutta missä asumme nyt? Tämä on aihe, joka on herättänyt etenkin naapurustossa kiinnostusta, hämmennystä, pitkiä katseita ja mikä kummallisinta, jopa selän kääntämistä. Asumme nimittäin vanhempieni asunnossa kotikaupungissamme. Älkää säikähtäkö, tämä ei ole minkäänsortin kommuuni, elämme täällä kolmestaan mieheni ja tyttäreni kanssa. Olemme asuneet viidennen kerroksen huoneistossa nyt viime kesästä saakka, ja vuosi ilman pahvilaatikko- ja jätesäkkielämää on ollut meille onnea, suurta ihmettä. Ratkaisu on kuitenkin väliaikainen. 

Asunnon haussa vaatimuksia on paljon. Parkettilattia, maalatut seinät, ei eläimiä, ei homeita, ei kemikaaleja, ei päästöjä, ei sähkölämmitystä, ei liian kuivaa ilmaa... Jos yksikin osa-alue heittää hitusenkin, oireet räjähtävät kuin tulivuorenpurkaus. Vanhempieni asunnossa selviän arjesta, vaikka muutaman huoneen vaatekaapeissa onkin aineita, jotka eivät toimi yhteistyössä silmieni kanssa. Ilmanvaihto myös vaihtelee päivittäin koko talossa, kun viluiset naapurin mummot työntävät kutomansa villasukat ilmastointitötteröihin vetoa ehkäisemään. Mahdottomat mummukat.

Tällä hetkellä elämme tietynlaisessa välitilassa. Mietimme illat, mihin kaupunkiin lähtisimme ja miten välttäisimme jo kokemamme asunnonetsimiskiertueen. Onhan se hienoa käydä keikalla joka kaupunginosassa, mutta siitä huolimatta turnee ei nyt huvittaisi.  Yritänkin pitää päivittäin mielessäni eräästä kortista lukemani sanat "silloin kun kaikki on auki, kaikki on myös mahdollista". 

Jossain meille on varattu talo, josta teemme kodin. Jonka sisutamme kaunein värein ja jossa tuoksuu puhtaan valkoiselle. Se on koti, jossa silmät lepäävät ja hymyilevät.



sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Omaisuus selkärepussa

Olemme muuttaneet viimeisen muutaman vuoden aikana yhdeksän kertaa. En haluaisi sanoa tuota lukua ääneen, mutta totuutta on vain katsottava silmästä silmään (sananmukaisesti). Tiaisenkatu, tikkamäentie, jokikatu, noljakankaari, kalevankatu, korpiselänkatu, lääsöntie.... Näitähän on. Voitte arvata, että olemme saaneet posteljoonien polkupyörien ketjut soimaan. Meillä on kokemusta joka vuodenajan muutoista. Kesähelteistä lumimyrskyyn ja uuden vuoden iltotulitusrakettien keskeltä vappuaattoon. Ensimmäisissä muutoissa tavaraa oli vielä paljon, kunnen selvisi yksi järkyttävä asia. Pommi kulkee mukana.

Tuo saatanan home oli tunkenut hometalossa asuessamme itiönsä meidän jokaiseen tavaraan. Jouduimme hävittämään kaiken. Vaatteet, kengät, kirjat, huonekalut, liinavaatteet, laukut, matot... Keräsimme pieneen laatikkoon kaikista rakkaimmat, muutamat tavarat ja laitoimme jälleen Tori.fi-sivustolle asunnonhakuilmoituksen. Julkaistu.

Omaisuutemme mahtui tuolloin selkäreppuun. "Tulipahan tehtyä pientä inventaariota", mieheni heitti. Silloin ei naurattanut, ei kumpaakaan. Oli jaksoja, kun nukuimme rähjääntyneillä patjoilla ja söimme lattialla pahvilautasilta munakasta. Luimme taskulampun kanssa opintotehtäviä eri asuntojen olohuoneiden lattialla ja teimme kaikki ruoat siinä yhdessä omistamassamme kattilassa. Ette arvaa sitä päivää, kun saimme ostettua uuden TV:n. Tai sängyn tai pyykinpesukoneen. Jokaisesta osasi olla kiitollinen.

Nyt tänä päivänä en ole katkera menetetyistä tavaroista. Olemme saaneet kerättyä hyvin välttämättömät huonekalut, vaatteet ja kodintavarat. Olemme konkreettisesti nähneet, ettei onni asu tavaroissa. Se asuu jossain aivan muualla.

Rakas isosisko




Kävelyllä

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Tavallisen erityistä elämää

Älkää säikähtäkö kirjoituksiani. Vaikka oireilenkin päivittäin ja kipu on kroonista, emme silti puhu päivittäin mieheni kanssa silmistäni. En halua, että olen pelkkä silmä ja sairaus, vaan ihminen, äiti ja vaimo siinä missä kaikki muutkin. Pikku vaimo, niin kun mieheni minua usein kuvailee. Yritämmekin tällä hetkellä elää mahdollisimman tavallista elämää ja arkea vaippavuorineen, yövalvomisineen ja yhtenään pursuavien tiskivuorten kanssa.




En myöskään halua, että tyttäremme joutuu kärsimään minun sairaudestani. Vaikka kuinka koskisi, se ei ole lapsen vika. Yritänkin tuoda erityiselämää lapsellemme positiivisella tavalla esiin. Käsilaukusta saa kaivaa välillä kymmenet pikku tippapipetit ja käyttää noita suurina aarteina leikeissä. Laskettelulaseja saa kokeilla ja kyllä, ne löytyvät välillä miehenikin päästä. Myönnettäköön että joskus on itkettänyt kesken leikin, minua siis. Olen selittänyt tyttärelle, että äitiin nyt koskee, mutta menee ihan kohta ohi. Tyttö on katsonut silloin minuun, levittänyt tuon valloittavan hymynsä ja sanonut sen ainoan osaamansa sanan "kakka". Kyllä siinä kipu saa hetkessä vahvan vastustajan, arjen pienen helmen.


Mökkeilyä

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Onnellinen-surullinen hymy

42 silmälääkärikäyntiä opiskeluaikana, lukuisia silmätulehduksia, silmäoperaatioita, sarveiskalvon haavaumia ja sitten se maaginen luku; 5000 silmätippaa vuodessa. Tipaton tammikuu ei onnistunut minulta tänäkään vuonna.

Kärsin siis erittäin vaikea-asteisesta kuivasilmäisyydestä, sicca syndroomasta. Juuri tuon kuivuuden vuoksi oireilen lähes kaikelle mahdolliselle ja mahdottomalta tuntuvallekin. Tuo sicca tunkeutuu elämäni jokaiseen osa-alueeseen. Se vaikuttaa huonekalujen ostamisesta vessan pesuun, saunomisesta lapsen hoitopaikan valintaan, hotellin varaamisesta auton hankkimiseen ja kaikkeen siltä väliltä. Jopa tämän blogin kirjoittamiseen. Kuulostaa uskomattomalta, tiedän sen.

Pahimpana ongelmana on kuitenkin sopivan asunnon ja työpaikan löytäminen. Lähes joka paikassa on joku silmiä rassaava tekijä. Toisissa paikoissa oireet tulevat lievempinä, toisissa ne räjähtävät välittömästi aiheuttaen vaarallisen voimakkaita oireita. Olen nykyisin alkanutkin nähdä kotikaupunkini rakennukset tietynlaisena värikarttana. Sinivihreää hometta, vaaleanpunaista kemikaalia, punaista voccia ja silloin tällöin häivähdyksiä puhtaasta valkoisesta. Jos noita pumpulihäivähdyksiä ei olisi, en tiedä missä kulkisin.

Kuvailuja mökin rannasta


Tuon värikkään aarrekartan kanssa seikkailen päivittäin. Kartalta löytyy onneksi niitä ihanan positiivisiakin yllätyksiä, ja yritänkin ajatella, että toisille koulun ruokalassa käynti on aivan normaalijuttu, mutta itselle se voi muodostua hienoksi, vähäoireiseksi kokemukseksi. Siitä puheen ollen, voisin vaikka muuttaa entisen koulumme ruokalaan.

Vaikka olenkin ihmisenä positiivinen ja iloinen, ja veistelemme päivittäin mieheni kanssa vitsiä näistä rusinasilmistä, niin väkisin näin vaikeasti elämää kutistava sairaus vaikuttaa mieleen. On päiviä, jolloin onnellinen hymy muuttuu surulliseksi hymyksi, ja kun katson noita geelien ja tippojen tahrimia kipuilevia silmiä, herää vain yksi kysymys. Miksi?

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Siniset silmät

Silmät on sielujen peili. Jos se pitää paikkansa, olen helvetin kuiva ihminen. Anteeksi ruma kielenkäyttöni, mutta haluan kertoa teille elämästäni, joka on viimeiset vuodet kietoutunut täysin noiden kahden sinisen ja rutikuivan silmän ympärille. Ymmärrän, että on vaikea kuvitella silmäkipua. En itsekään tiennyt vielä viisi vuotta sitten, että silmiinkin voisi sattua, että ne voisivat tehdä elämästä monimutkaista, helvetin vaikeaa, helvettiä.

Opiskeluvuosien alussa olin jo aavistellut orastavaa silmäkipua; ripsiväri kihelmöi silmälasien takana ja silmälääkärillä käydessäni lääkäri tuumi, että erittäin kuivat ovat ja kostutustippoja on käytettävä päivittäin. Silloin itketti, tippoja meni 2 päivään. Tänä päivänä 10 tippaa on arkipäivää ja sen lisäksi tietysti geelit, antibiootit, allergiatipat, kortisonitipat, siklosporiinitipat.... Aamuni alkaa cocktaililla, jokainen aamu. Enää ei itketä. Jollain tavalla olen hyväksynyt, että silmäni käyttäytyvät huonosti, että ne ovat osa minua ja niitä täytyy hoitaa hyvin. Vielä en osaa pitää niitä kuitenkaan ainutlaatuisina enkä erityisinä. Koen, että ne vievät monia unelmiani kerta toisensa jälkeen.

Mieheni kanssa muutto hometaloon neljä vuotta sitten oli kuitenkin ratkaiseva tekijä, joka laukaisi koko oirekuvan. Se oli menoa. Kerron myöhemmin tarkemmin, mutta oli iltoja, kun istuin WC:n lattialla ja pidin silmilläni kylmäkääreitä. Itkin, teki mieli huutaa, kipu oli niin kovaa. Muutto oli pian edessä, mutta asia ei ollutkaan enää niin yksinkertainen, ei sinnepäinkään. Sitä seurasi muutto, taas muutto, ei hyvänen aika taas muutto, ei vieläkään, eikä vielä.... Silmäni oireilevat lähes poikkeuksetta joka talossa. Milloin liimoille, milloin homeille, millon voc-päästöille ja kemikaaleille. Kipu on edelleen jatkuvaa, päivittäistä, hermoja raastavaa, lohdutonta.

Paljon olen keksinyt pikku jippoja, joilla helpottaa elämääni. Tärkeimpänä ehkä laskettelulasit, jotka pelastavat arkeni. Kyllä tämä kuulostaa hupaisalta, mutta nukun laskettelulasit päässä. Laihialainen tapa lasketella, vai miten se mieheni asiaa kuvaili. Ne kuitenkin kostuttavat ja suojaavat silmiäni. Rakasta tytärtämmekään lasit eivät haittaa. Joka aamu tyttö koputtaa laseihin herättääkseen äitin. Se on meidän juttu, ainutlaatuinen juttu.

Tässä on vasta pintaraapaisu asiasta. Paljon on kerrottavaa tämän sairauden aiheuttamista muutoksista ajatuksiin, mieleen, toisiin ihmisiin, asenteisiin, pettymyksiin, pelkoihin, suruihin, toiveikkuuteen, iloihin ja rakkauteen. Sen haluan kuitenkin jo tässä vaiheessa sanoa, että en olisi tässä ilman muutamia ihmisiä. Suurin tuki on kuitenkin rakkaalla aviomiehelläni ja pienellä tyttärellämme. Te olette minun elämäni!