Arjen helmiä

Arjen helmiä

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Siniset silmät

Silmät on sielujen peili. Jos se pitää paikkansa, olen helvetin kuiva ihminen. Anteeksi ruma kielenkäyttöni, mutta haluan kertoa teille elämästäni, joka on viimeiset vuodet kietoutunut täysin noiden kahden sinisen ja rutikuivan silmän ympärille. Ymmärrän, että on vaikea kuvitella silmäkipua. En itsekään tiennyt vielä viisi vuotta sitten, että silmiinkin voisi sattua, että ne voisivat tehdä elämästä monimutkaista, helvetin vaikeaa, helvettiä.

Opiskeluvuosien alussa olin jo aavistellut orastavaa silmäkipua; ripsiväri kihelmöi silmälasien takana ja silmälääkärillä käydessäni lääkäri tuumi, että erittäin kuivat ovat ja kostutustippoja on käytettävä päivittäin. Silloin itketti, tippoja meni 2 päivään. Tänä päivänä 10 tippaa on arkipäivää ja sen lisäksi tietysti geelit, antibiootit, allergiatipat, kortisonitipat, siklosporiinitipat.... Aamuni alkaa cocktaililla, jokainen aamu. Enää ei itketä. Jollain tavalla olen hyväksynyt, että silmäni käyttäytyvät huonosti, että ne ovat osa minua ja niitä täytyy hoitaa hyvin. Vielä en osaa pitää niitä kuitenkaan ainutlaatuisina enkä erityisinä. Koen, että ne vievät monia unelmiani kerta toisensa jälkeen.

Mieheni kanssa muutto hometaloon neljä vuotta sitten oli kuitenkin ratkaiseva tekijä, joka laukaisi koko oirekuvan. Se oli menoa. Kerron myöhemmin tarkemmin, mutta oli iltoja, kun istuin WC:n lattialla ja pidin silmilläni kylmäkääreitä. Itkin, teki mieli huutaa, kipu oli niin kovaa. Muutto oli pian edessä, mutta asia ei ollutkaan enää niin yksinkertainen, ei sinnepäinkään. Sitä seurasi muutto, taas muutto, ei hyvänen aika taas muutto, ei vieläkään, eikä vielä.... Silmäni oireilevat lähes poikkeuksetta joka talossa. Milloin liimoille, milloin homeille, millon voc-päästöille ja kemikaaleille. Kipu on edelleen jatkuvaa, päivittäistä, hermoja raastavaa, lohdutonta.

Paljon olen keksinyt pikku jippoja, joilla helpottaa elämääni. Tärkeimpänä ehkä laskettelulasit, jotka pelastavat arkeni. Kyllä tämä kuulostaa hupaisalta, mutta nukun laskettelulasit päässä. Laihialainen tapa lasketella, vai miten se mieheni asiaa kuvaili. Ne kuitenkin kostuttavat ja suojaavat silmiäni. Rakasta tytärtämmekään lasit eivät haittaa. Joka aamu tyttö koputtaa laseihin herättääkseen äitin. Se on meidän juttu, ainutlaatuinen juttu.

Tässä on vasta pintaraapaisu asiasta. Paljon on kerrottavaa tämän sairauden aiheuttamista muutoksista ajatuksiin, mieleen, toisiin ihmisiin, asenteisiin, pettymyksiin, pelkoihin, suruihin, toiveikkuuteen, iloihin ja rakkauteen. Sen haluan kuitenkin jo tässä vaiheessa sanoa, että en olisi tässä ilman muutamia ihmisiä. Suurin tuki on kuitenkin rakkaalla aviomiehelläni ja pienellä tyttärellämme. Te olette minun elämäni!