Arjen helmiä

Arjen helmiä

tiistai 27. joulukuuta 2016

Uusi, parempi vuosi!

Taas on vierähtänyt hurjan pitkä aika viimeisimmästä postauksesta. Alkutalvi on vaan ollut yhtä tohinaa niin opiskelujen, erilaisten kurssien, Milan kerhojen ja arjen pyörityksen keskellä. Napakka flunssa kaatoi meidät tytön kanssa vielä vuoteenomaksi juuri joulun alla, joten jouluvalmistelut meni tänä vuonna vähän vähemmällä hössötyksellä. Mutta joulu tuli silti ja ihana joulu tulikin!

Vietettiin paljon aikaa perheen kanssa jutustellen, rentoutuen ja perinteisesti paljon syöden. Tänä vuonna mummilaan tuli myös ensimmäistä kertaa joulupukki ja siitä ilmeestä olisi pitänyt saada valokuva, kun Mila-neiti juoksi pukkia vastaan hyppien ja kiljuen ja päättipä vielä kätellä itse valkopartaa. Lahjat eivät niinkään kiinnostaneet, mutta pukin ja muorin kanssa jutustelu ja laulaminen olivat yksi päivän kohokohdista. Tuli ihan liikuttunut olo, kun toinen niin reippaasti lauloi "Joulupuu on rakennettu"-kappaleen vanhalle parille.

Mitä oireisiin tulee, niin olen ollut koko syksyn ja alkutalven todella kipeä. Kaikista pahimmilta silmätulehduksilta olen kyllä välttynyt, mutta nivelkivut (vaikeimmin alaselkä) ovat taas piinanneet tosi kurjasti. Astma on myös tehnyt tosi ikäviä temppuja ja uutena vaivana ovat ilmenneet kovat päänsäryt. Osa oireista johtuu varmasti lääkemuutoksista ja osa taas sairauden tyypillisestä aaltomaisuudesta. Välilllä olen vaan ollut sekä fyysisesti että henkisesti hyvin väsynyt jatkuvaan kipuun, mutta onneksi elämässä on todella paljon niitä ilon aiheita, jotka antaa voimaa ja virtaa jaksaa läpi vaikeiden aikojen.
Toivon suuresti, että ensi vuodesta tulisi edes vähän kivuttomampi ja helpompi kulkea.

Haluan toivottaa teille kaikille oikein hyvää uutta vuotta 2017! Ja iso kiitos tästä blogivuodesta teille jokaiselle lukijalle! On suuri ilo, että moni on saanut apua, toivoa ja vertaistukea blogini myötä. Minulla ei ole edes sanoja, kuinka paljon se minulle merkitsee. Toivotaan uuteen vuoteen paljon iloa, onnea, terveyttä ja rakkautta!

tiistai 22. marraskuuta 2016

Yllätys

Sisko ja Moomin
Viime viikolla jo vähän mainitsinkin, että jotain yllättävää ja jännää on luvassa. Lontoossa asuva siskoni järjesti nimittäin tälle äitille melkoisen yllätyksen ostamalla minulle lentoliput Lontooseen! Niinpä viime perjantaina hyppäsin Finnairin koneen kyytiin ja suuntasin rakkaan siskoni luokse. En edes muista, milloin olisin aikaisemmin matkustanut yksin, joten pieniä perhosia lenteli perjantaiaamuna vatsanpohjassa. Ihana oli kyllä päästä lentämään, vaikka menomatkalla pomppuja olikin ihan hikikarpaloihin saakka. :D

Halusimme viettää oikein rentouttavan ja rauhallisen viikonlopun siskoni kanssa ja pitkästä aikaa jutella rauhassa. Niinpä päätimme, että mitään nähtävyyksiä emme lähde katsomaan vaan vietämme aikaa siskoni luona ja käymme herkuttelemassa kivoissa ruokapaikoissa ja kahviloissa. Ainut, missä ehdottomasti halusin käydä oli homeopatiakauppa, josta lähtikin muutamia homeopaattisia aineita matkaan. Niistä voisin enemmänkin joku kerta kirjoitella. Siskoni koira Moomin kulki kassissa meidän matkassa ja toinen on kyllä niin itse suloisuus!


Monia varmasti mietityttää, miten oireet suhtautuivat matkantekoon. Tämä syksy on oireiden kannalta ollut yksi kaikkien aikojen vaikeimmista ja siksipä varauduinkin matkalle kassillisella lääkkeitä. Se on selvää, että oireet seuraavat minua matkalaukussa, vaikka yrittäisinkin niiltä päästä karkuun. Silmätippoja meni melkoisen tuhti määrä samoin kuin astma-, allergia- ja kipulääkkeitä. Onneksi siskoni asunto on melko uusi ja täysin homeeton ja pyrimme valitsemaan aina sellaiset ruoka- ja kahvittelupaikat, joissa oli mahdollisimman helppo olla.

Matkasta jäi ihanat muistot ja reissu tuli kyllä enemään kuin tarpeeseen. Niin paljon juttelua, naurua, halauksia ja rentoutumista. Ikävä on jo suuri! Onneksi joulu on pian ja sitten pääsee taas halaamaan ikävät pois, kun saadaan sisko kotiin. 

"Side by side or miles apart,
sisters will always be connected by the heart" <3


maanantai 14. marraskuuta 2016

Talvisia kuulumisia

Viimeisimmästä postauksesta onkin vierähtänyt jo aivan hurjan pitkä aika! Missään nimessä blogi ei ole kuitenkaan siirtynyt talviunille vaan päivittelen blogiani aina mahdollisuuksien mukaan. Viime viikot ja kuukaudet ovat vaan olleet sellaista pyöritystä, että hyvä kun itse olen pysynyt mukana.

Arki on täyttynyt hyvin pitkälti vyöhyketerapiaopinnoista ja niihin liittyvistä terapiahoidoista, Milan kerhoista, mieheni töistä ja opinnoista ja uskokaa tai älkää edelleen remontista. Tunneskaala remontin kanssa on vaihdellut onnistumisista pettymyksiin, iloista vahvaan alamäkeen ja kaikkeen siltä väliltä. Se on vaatinut suunnatonta päättäväisyyttä ja uskoa siihen, että lopulta kaikki epäkohdat saadaan kuntoon ja kaikki päättyy onnellisesti. Kirjoitan joku kerta ihan oman postauksen, mitä kaikkea tässä on asunnon kanssa matkan varrella tapahtunut. Kerrottavaa olisi myös niin paljon sairaudesta ja sen herättämistä tuhansista ajatuksista.


Mila on kasvanut taas hirmuisesti ja jaksaa ilahduttaa ja tuoda valoa mitä ihanimmilla ja hullunkurisimmilla letkautuksillaan. Neitokaisen lempipuuhaa on tällä hetkellä pukeutua keijukaiseksi ja heiluttaa yhdessä askartelemaamme "taukasauvaa". 

"Pehmeästi untuvaiset lumikeijut karkeloi, 
pehmeästi hiljaisesti lumen triangeli soi.

Unessa on lumikeiju kultahiuksinen,
hiljaa maahan keiju leijuu hieman hymyillen."

Mukavaa viikkoa teille kaikille! Loppuviikosta tuleekin tapahtumaan jotain erityisen jännää, siitä lisää viikonloppuna! :)


lauantai 24. syyskuuta 2016

Sairaudelle voi nauraa

Olin viime viikonloppuna jälleen opiskelemassa koulussa ja yövyin ihanien sukulaistemme luona. Söimme hyvää ruokaa, joimme lasit viiniä, kävimme saunassa ja vietimme mukavan rentoa iltaa. Laitoimme sukulaisemme kanssa pedin yhdessä ja virittelin omat lakanani petivaatteiden päälle. Ei mennyt kauaa, kun kipu silmissäni oli taas niin jäätävää ettei ole sanoja. Tajusin heti, että lakanani olivat kotona kuivumassa remonttialueen lähellä ja eikös ne ollut saanut kemikaalikuorrutteen pintaansa. Ajattelin Sannin laulun sanoin, että "mitähän vi**ua, mulla alkaa huumori loppua... Salassa mietin, että pujotan ne johonkin pussiin, suljen sen ja nukun sitten vaikka ilman lakanoita. Kunnes. Sukulaiseni näki tilanteen ja touhuiluni.
Ja ette usko, siitä se sitten lähti. Meidän hillitön nauruhepulikohtaus. Kikattelimme heidän liinavaatekaapin luona, mikä näistä olisi nyt hyvä ja nauroimme, että aamulla olen purkanut varmaan koko kodinhoitohuoneen ja testannut kaikki läpi, eikä ovea saa enää kiinni. Nauroimme myös, että minne uskallamme omat oireiluttavat lakanani työntää ja juttu vain paisui ja paisui ja lopulta vedet silmissä mahat kippurassa nauroimme koko jutulle. Sukulaiseni on todella empaattinen ja ymmärtävä, siksi pystyimmekin vapautuneesti käsittelemään vaikeaakin aihetta.

Tuon jälkeen mietin pitkään, että joskus sairaudelle on hyvä osata nauraa oikein kunnolla. Se on osa sairastumisen käsittelyä, että sen herättämistä todella ikävistä ja synkistä tunteista huolimatta pystyy myös haistattamaan sairaudelle pitkät ja osaa kivun varjolla heittää huumoria. Se on todella terapeuttista ja vapauttavaa. 

Tämän tekstin johdattelemana oikein aurinkoista viikonloppua jokaiselle teille lukijalle! Uskaltakaa nauraa :)




tiistai 6. syyskuuta 2016

Kuinka opiskelut sujuukaan?

Olen tosiaan nyt aloittanut vyöhyketerapiaopinnot ja heti ensimmäisestä oppitunnista alkaen homma on tuntunut todella omalle jutulle! Vähän jännitin, millaiset reaktiot saan oppilaitoksen tiloista, mutta kaikeksi onneksi vanha kivirakennus on osoittautunut kuitenkin ihan siedettäväksi paikaksi ja avonaiset ikkunat tuovat vielä lisähelpotusta olotilaan. Opiskelupäivät ovat hyvin intensiivisiä sisältäen paljon teoriaa ihmisen anatomiasta, heijasteista ja eri radoista ja usein päivän lopuksi etsimme näitä oppimiamme asioita toistemme kehoista. Meillä on todella hyvä porukka, joten yhtään ei tarvitse jännittää ja ihan rentoutuneesti voimme tutkiskella toisten varpaita ja kasvojen lihaksia. Nyt saimme kotitehtäväksi tehdä ensimmäiset kevyet hoidot lähipiirille ja mies pääseekiin käsittelyyn heti tänä iltana. Olen ajatellut, että yritän kokeilla josko meidän tyttökin malttaisi pienen hetken pysytellä paikoillaan ja saisin tehtyä hänellekin käsittelyn.

Pakko vielä kertoa, kun viime kerralla toimin opettajan parina ja hän teki kehooni KEVYEN hoidon, niin ette usko sitä hikoilun määrä samaisena päivänä ja iltana. Tuntui oikein, miten kehossa lähti joku liikkeelle ja hikeä puski todellisella rytinällä! Itselleni todellakin valkeni, miten voimakas ja kokonaisvaltainen tämä hoitomuoto on ja säännöllisistä käynneistä voi saada apua niin moneen vaivaan! Kirjoittelen jatkossakin tänne, miten opiskelut etenee ja enemmänkin koulutuksesta. Nyt kuitenkin alamme pikku neidin kanssa puolukkapuuron tekoon. Aurinkoisia syyspäiviä kaikille teille!


torstai 18. elokuuta 2016

Äiti ja tytär

Tiesin sen jo synnytyslaitoksella. Olemme tyttäreni kanssa hyvin erilaisia. Siinä missä itse olen enemmän rauhallinen ja tasainen ihminen, tyttäremme on räiskyvä tulisielu, jolla tulivuori purkautuu sen sata kertaa päivässä. Siihen ei tarvita paljoa. Yksi mutturalle mennyt sukka, liian aikaisin aukaistu banaanin kuori tai liian iso lusikka aamupuurolla. Naks, soppa on valmis. Aluksi koin sen hämmentävänä ja tuli olo, kuinka osaan kasvattaa näin temperamenttista ja kovapäistä lasta. Kuinka osaan asettaa rajat tukien kuitenkin tytön omaa persoonaa? Se on vaatinut opettelua ja pitkää pinnaa, mutta nykyään en enää osaisi aloittaa aamua ilman justiinamme muttura suuta ja kurtistunutta otsaa. "Äiti, "pikkurit" (pikkuhousut) on vinosha."

On meissä yhteistäkin. Olemme kovaäänisiä kikattelijoita. Saatamme pötköttää pitkään sängyllä ja tehdä toisille muurahaishyökkäyksiä ja erilaisia kutitustemppuja. Mila on kova jekuttelemaan ja aina pieni pilke silmäkulmassa. Olen myös yllättynyt, että jo kaksi vuotiaalla voi olla hauska huumori, jolle saa vedet silmissä nauraa. 

Meillä on molemmilla samat kasvojen piirteet ja pieni nenä."Kissannenä" aina äitini sanoo. Rakastamme pitkiä, rentouttavia suihkuja, eväsretkeilyä ja vauvojen hoitamista. Pidämme kävelemisestä ja uimisesta, inkiväärijuomasta ja mustikkapiirakoista. Ja pusujen antamisesta, tietenkin.

Joka ilta hammaspeikkojen metsästyksen jälkeen ja muutaman seinään lentäneen tahnapötkön päätteeksi painamme päät tyynyyn. Vieressämme köllöttää isosilmäinen hiiri, muumipeikko, nalle, vauva ja Minni. Mammutti, vompatti ja Vilpertti. Se on nyt se ikä, että pehmoeläimet ovat kultaakin kalliimpia. Annan suukon ja rauhoitumme unille. Joka ilta tyttäremme vielä kömpii ennen nukahtamista luokseni ja antaa ison märän moiskauksen suoraan suulle. Esitän nukkuvaa, mutta sydämeni hymyilee joka ilta.






tiistai 16. elokuuta 2016

Remonttia ja pumpulia

Taas olisi niin paljon kirjoteltavaa, ettei oikein tiedä mistä alottaisi! Paljon on kuitenkin tullut kyselyjä kuinka remonttimme ja asuntotilanteemme jakselee, joten jospa tänään vähän siitä kertoilisin. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, asunnossamme todettiin VIIME vuoden lokakuussa kylpyhuoneesta laajalle levinnyt kosteusvaurio. Asuimmekin liki puoli vuotta vanhempieni mökillä, mikä oli mielenkiintoista, vähäoireista ja tunnelmallistakin aikaa. Valitettavasti palattuamme asuntoon, oireilin edelleen voimakkaasti. Kosteutta löytyi yhä eteisen seinästä ja lattiasta ja jälleen alkoi uusi eristämis- ja purkurumba. Vasta loppukeväästä kosteusvaurio saatiin kokonaan taltutettua, mutta päätimme samassa rytinässä, asiantuntijan kanssa yhteistyössä vähentää koko asunnosta kemikaalipäästöt minimiin. Niinpä ollaan yksitellen jokainen huone koluttu läpi ja poistettu muun muassa kaikki lastulevypinnat, vanhat kaapistot, vanhaa, haisevaa materiaalia olevat verhokapat, vanhat tapetit ja listat. Tämä operaatio jatkuu edelleen, mutta onneksi aletaan olla jo pitkällä! WC-pönttö päätti heittäytyä vielä uudelleen hankalaksi ja sen oikut on saanut omat oireeni taas pahenemaan aika lailla. Mutta onneksi siihenkin on korjaajat tulossa, joten jospa pikku hiljaa saataisiin syksyn pimeinä iltoina taputeltua tämä maailmanlopun remonttihässäkkä. Onhan tämä ollut aika raskasta elää jatkuvan kaaoksen keskellä, mutta selvitty ollaan. Jos kaikki vaan menee nyt hyvin, niin mielelläni kerron teille lukijoille, mitkä aineet sopii tällaiselle superherkälle ja mitkä on ihan no no! Mutta niistä lisää myöhemmin.

Tänään ei kuitenkaan murehdita vaativia oireita, vaan tehdään hyvää ruokaa ja vietetään 2-vuotis- eli pumpulihääpäiväämme. Elämä ei todella ole ollut viime vuosina kovin pumpulissa tanssimista, mutta onneksi vaikeuksienkin keskellä voi viettää myös niitä ihania hetkiä.


 "You can"t have a perfect life. But you can fill it with perfect moments."
Mukavaa viikkoa kaikille ja ihania, tunnelmallisia alkusyksyn päiviä!

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Ja uusi ammatti on...

Tällä viikolla otan aika suuren askeleen elämässäni, sillä minusta tulee jälleen opiskelija. Lukion jälkeen minulla oli selvät suunnitelmat, että haluan opiskelemaan sairaan- ja terveydenhoitajaksi ja pääsinkin heti opiskelemaan näitä unelma-ammattejani. Neljä vuotta kestänyt koulu oli opettavainen ja erittäin mielenkiintoinen lukuisine potilaskohtaamisineen ja monine kursseineen. Sain myös koulusta rakkaita ystäviä, joiden kanssa varmasti vielä keinutuolissa nauretaan hauskoille bileilloille ja yhdessä pidetyille seksivalistustunneille. En olisi tuolloin vielä uskonut, että en pystyisi silmieni takia jatkamaan työtäni. Jo opiskeluaikana silmät tuottivat isoja haasteita, mutta sinnittelin kurssit ja harjoittelut läpi. Silmät tulehtuivat yhtenään harjoittelupaikoissa erilaisten materiaalien vuoksi ja joissain paikoissa jo liiallinen ilmanvaihto sai silmät niin vaikeasti kuivumaan, että sarveiskalvonhaavaumia tuli välittömästi. Ei ollut harjoittelua eikä työpaikkaa ilman antibioottikuuria.

Viime keväänä silmätautien ylilääkäri alkoikin keskustella kanssani työasioista. Sana työkyvyttömyyseläkekin vilahteli lääkärin puheessa, mikä näin 25-vuotiaana tuntui aika kovalta palalta. Keskustelimme myös uudelleenkoulutuksen mahdollisuudesta, sillä olen kuitenkin nuori ja erittäin motivoitunut tekemään töitä. Siitä prosessi alkoi lähteä liikenteeseen, lukuisat paperit vetämään ja perjantaina se sitten alkaa, nimittäin vyöhyketerapeuttikoulutus! Koulu kestää reilun vuoden ja minulle tehdään yksilöllinen opetussuunnitelma sairaanhoidollisen taustani vuoksi. Tarkoituksena on perustaa oma yritys kotiin, kunhan remontti valmistuu ja koulutus on käyty. Vähän jo jännittää, mutta olen kertakaikkisen innostunut! Nyt sitä lähdetään menemään kohti unelmia näiden sanojen johdattelemana! 

"Ensimmäseksi, ajattele. 
Toiseksi, usko. 
Kolmanneksi, unelmoi. 
Neljänneksi, uskalla."
-Walt Disney-


lauantai 9. heinäkuuta 2016

Kesälomareissu!

Tallinnan vanhassakaupungissa
Miehelläni alkoi tällä viikolla kesäloma ja niinpä ajattelimmekin, että teemme pienen kesälomaretken koko perheen voimin. Viime kesänä suuntasimme pidennetylle viikonlopulle Lontooseen, mutta se osoittautui 1-vuotiaan Vaahteranmäen Eemelin kanssa melkoisen raskaaksi urakaksi, vaikka ihania muistoja jäikin. Tänä vuonna päätimmekin suunnata laivalla Tallinnaan, retkeillä sieltä Muumimaailmaan ja käydä ensimmäistä kertaa kylpylässä pienen justiinamme kanssa. Ja tänä vuonna loma oli todellisen onnistunut!

Laivamatka meni hyvin, vaikka tyttäremme olikin koko matkan ajan erittäin vakuuttunut, että olemme junassa. Laivan leikkipaikat olivat ykkösjuttu ja pääsipä neiti testaamaan ensimmäistä kertaa myös pallomeren vauhdikkaan menon. Tallinnassa ehdimme viettää muutaman tunnin aistien vanhankaupungin tunnelmaa.

Seuraavana päivänä tiemme kävikin Muumimaailmaan ja siellähän hurahti koko päivä ihastellen hahmoja ja touhuten teema-alueella. Voin sanoa, että meidän muumifani oli kyllä todella liekeissä! Päiväunet kävimme läheisellä rannalla nukkumassa ja taas palattiin muumitalon ja satupolkujen taikamaailmaan. Taas tuli kyllä todettua, että lapsen ilo on paras ilo. Tuntui niin ihanalta nähdä, kun toinen oikein hyppi ja kiljui riemusta!

Me pikku myyt
Yövyimme sukulaisten luona Uudessakaupungissa (iso kiitos teille!) ja siitä käänsimme auton nokan kohti Nokian Edeniä. Jännitin aikalailla, miten silmäni kestävät pulikoimisen kloorivedessä ja kyllähän tippoja kuluikin kohtuu tukeva kasa. Mutta kyllä silti lämmin vesi tekee aina nivelille hyvää ja rentouttaa mukavasti. Mieheni sai vielä kuulla samaisena päivänä saaneensa opiskelupaikan yliopistosta, joten sitäkin saimme juhlistaa kuohuvaisen kera.

Arkemme on edelleen ollut remontin kanssa vähän säätämistä ja siksi tällainen totaalinen irroitus arjen ympyröistä teki enemmän kuin hyvää. Se on selvää, että oireet seurasivat minua lomallakin ja muutama yöpaikka tuotti isompia haasteita. Silti lomasta jäi ihanan rentounut ja levännyt olo. Nyt jaksaa taas! Mukavaa viikonvaihdetta kaikille teille!
Paljasjalkapolku oli mieleinen juttu!


Helppo hymyillä

Polskuttelemassa

torstai 30. kesäkuuta 2016

Blogin vuosipäivä!

Tuntuu ihan uskomattomalta, että siitä on kulunut tasan vuosi, kun julkaisin ensimmäisen postaukseni. Muistan, kun kädet hikoillen mietin, uskallanko painaa Enteriä ja kertoa omasta elämästä näin avoimesti. Uskallanko kertoa, että minuun aina sattuu ja miten sairaus vaikuttaa elämääni. Ajattelin vähän naiivistikin, että muuttuuko ihmisten käsitys minusta, jos paljastan itsestäni näin henkilökohtaisia asioita? Päinvastoin olen ollut kyllä niin tyytyväinen ja onnellinen, että lähdin tähän! Olen saanut teiltä lukijoilta niin paljon iloa, tukea, ihania ajatuksia ja kommentteja, että en voi olla kuin kiitollinen. On ollut myös valtava ilo auttaa monia ihmisä, jakaa vinkkejä, antaa vertaistukea, lohduttaa ja ymmärtää. Ihana, että olette ottaneet niin rohkeasti yhteyttä ja esittäneet kysymyksiä. Te kaikki lukijat olette minulle todella tärkeitä!

Viimeiseen vuoteen on mahtunut hirmuisesti tapahtumia meidän perhe-elämässä. On ollut pitkän linjan kosteusvaurioremonttia, neljän kuukauden mittaista extreme-elämää mökillä, lukuisia silmäoperaatioita, pienen vauhtiviikarin raivareita ja pissavahinkoja. Paljon opettavaisia ja mielenkiitosia juttuja. Olemme myös ostaneet kodin, työrintamalla on alkamassa aivan uudet kuviot, reumalääkitys aloitetaan tänään ja pikku justiinamme kanssa vietetyt pusutteluhetket pelastavat päivän kuin päivän. Remonttimme jatkuu yhä edelleen, mutta asiantuntija jaksaa pitää toivoa yllä, että tästä tulee vielä hyvä koti. Onneksi olemme saaneet hänet projektiin mukaan, olen siitä enemmän kuin onnellinen!

Olin suunnitellut bloggaavani vuoden, mutta pakko myöntää, että olen jäänyt tähän harrastukseen vähän koukkuun. Yritän ennättää kirjoitella tänne aina kun suinkin pystyn. Ideapankki on kyllä niin täynnä ajatuksia, jotka on pakko päästä toteuttamaan. Pientä arvontaakin olen ajatellut tässä kesäaikana järjestää. Pysykäähän siis kuulolla ja tosiaan kiitoksia kaikille lukijoille jo tästä ensimmäistä vuodesta! Annatte niin paljon voimaa!

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Tätä et tiennytkään

Pahoitteluni tosiaan, kun viimeisimmästä postauksesta on vierähtänyt rutkasti aikaa. Elämämme on ollut melkoista sirkusta jälleen viime viikot, huh!  Teitä uusia lukijoita on tullut kuitenkin viime viikkoina ihanasti lisää ja siksi ajattelinkin tehdä tällä kertaa vähän erilaisen esittelypostauksen, johon idean nappasin Äiti ja melukylän lapset  -blogista. Lämpimästi tervetuloa kaikki mukaan!

Viimeaikoina...Olen paljon pohtinut terveyttäni ja tulevaisuutta. Olen ollut jälleen kovin kipeä ja siksi minulle aloitetaankin lähiviikkoina uusi reumalääke. Odotan kuumeisesti, millaisen tehon se saa elimistössäni aikaan.
En ymmärrä...Miten ensitapaamisestamme mieheni kanssa on tullut kuluneeksi jo kahdeksan vuotta. Mihin aika on hurahtanut!

Seuraavaksi ajattelin...Ottaa lämpimän suihkun. Vesi on elementti, joka rentouttaa aina ja tekee elimistölle hyvää.

En osaa päättää...Hmm, tämä on vaikea. Olen ihminen, jonka on helppo tehdä isotkin päätökset nopeasti. 

Muistan ikuisesti...Milan vauhdikkaan syntymän. Sen hetken, kun pieni ja lämmin tyttö nostettiin syliini. En voi unohtaa sitä koskaan.

Päivän paras juttu...Kun ehdimme neuvolaan melkein ajoissa. Tyttäremme on rehellisesti sanottuna maailman hitain aamupalansyöjä, vaikka muuten menoa riittääkin kuin Singerin ompelukoneella.

Noloa myöntää, mutta...Nukun aina pumpulit korvissa, hih. Ne eristää ääntä paljon paremmin kuin korvatulpat ja ovat miellyttävämmät nukkua.

Viikko sitten...Tikit puristivat alahuulessa aikalailla. Kerron toimenpiteestä ensi kerralla lisää.

Kaikista pahinta on...
 Kun lapseen sattuu, eikä mikään auta.

Salainen taitoni on...Että osaan lähes kaikkien maiden pääkaupungit ulkoa. Joku veto taisi olla teininä.

Jos saisin yhden toiveen se olisi... Toiveita olisi niin monta. Suurin toive liittyy kyllä lapseemme, että hän saisi hyvän ja onnellisen elämän.

Minulla on pakkomielle...
 Tarkistaa joka ilta, että Mila hengittää ja nukkuu hyvin sängyssään. 

Söin tänään...
Gluteenitonta tuoreista kasviksista  valmistettua kasvissosekeittoa, joka oli kertakaikkisen maukasta!

Ärsyttävintä on...Ihmiset, jotka arvostelevat toisten elämäntilanteia tietämättä, mistä on kyse.

Tekisi mieli...Hirveästi suklaata! Minulla on muutama pahe, joista en voi luopua. Suklaa, sipsit ja kahvi. Namm!

Minusta on söpöä...Kun miehelläni ja tyttärellämme on omia, yhteisiä leikkejä, joihin äitiä ei oteta mukaan. 

Hävetti...Kun käsilaukkuni unohtui lautalle ja jouduimme odottamaan sangen pitkän tovin, kun laukku kävi uudella jokiretkellä.

Olenko ainoa, jonka mielestä...oli miten pieni retki tahansa, aina tarvitaan eväät?


Näihin ajatuksiin, oikein mukavaa viikkoa kaikille lukijoille ja hyvää juhannusta!

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Toivepostaus: Miltä tuntuu olla nuori ja sairastua?

Tämä kysymys esitetään minulle usein. Miltä tuntuu olla nuori ja sairastua pitkäaikaissairauteen? Miltä tuntuu, kun lääkäri lukee diagnoosin, johon ei ole täysin parantavaa hoitoa? En pysty kertomaan tuntemuksiani lyhyesti ja pahoittelenkin jo nyt postauksen pituutta. Haluan kuitenkin kertoa koko tunneskaalan, miltä tuntuu, kun sairastuu ja aina sattuu.


Vuonna 2010 kärsin ensimmäisistä, haasteellisista silmäoireistani. Muistan, kun ihmettelin jatkuvaa kipua ja säröä sekä näön hämärtymistä oikeassa silmässäni eikä apteekkien normaalit silmätipat tuoneet apua. Varasin ajan silmälääkärille, joka heti totesi, että silmä on vaikeasti kuiva ja on selvää, että se siirtyy myös toiseen silmään ajan saatossa. Lääkäri katsoi minua ja totesi, etten tulisi koskaan pärjäämään enää ilman tippoja, ne tulisivat olemaan osa elämääni aina. Ymmärsin heti, että myös kivusta tulisi pitkäaikainen seuralaiseni. Suljin oven perässäni ja huomasin, kuinka kyyneleet alkoivat valua silmistäni. Olin tuolloin 19-vuotias nuori, täynnä elämää ja iloa.

Pian lääkärikäynnin jälkeen aloin saada myös muita oireita, joista yksi merkittävimmistä oli pohjaton ja suunnaton väsymys. Oli hyvin hämmentävää, että aikaisemmin niin aktiivisena urheilijana en pystynytkään enää käymään tanssitunneilla, en tekemään pitkiä lenkkejä enkä toimimaan lähestulkoon samalla teholla. Yritin edelleen, mutta palautuminen pienestäkin suorituksesta vei päivistä viikkoon. En tiennyt, mistä oli kyse ja olinkin todella pettynyt itseeni. En osannut olla itselleni armollinen vaan yritin pakottaa itseni jaksamaan. 



Muutama vuosi myöhemmin muutimme hometaloon, mikä on ollut elämäni yksi vaikeimmista kokemuksista. Lääkärit ovat epäilleet, että talo räjäytti koko pankin ja laukaisi minulle erittäin vaikea-asteisen, elämää voimakkaasti hallitsevan Sjögrenin syndrooman. Sairaus on iskenyt kohdallani kaikista rajuimmin silmiin, mutta aiheuttaa myös kuivumista niin suun, nenän, korvien kuin keuhkojen limakalvoillakin. Koska rikkonaisiin limakalvoihin vaikuttaa paljon ympäristötekijät, kuten esimerkiksi ilmankosteus, ilmanvaihto, kemikaalit, materiaalit ja homeet, päiväni vaihtelevat hyvin paljon sen mukaan, missä käyn päivän aikana. Myös nivelkivut ovat tulleet kuvioihin aiheuttaen särkyä eri puolelle kehoa ja väsymyspiikit ovat edelleen elämässäni voimakkaasti läsnä. Elämäni on vahvasti  kipujen ja oireiden kanssa tasapainottelua.

Olen sairastanut nyt useamman vuoden ja sairaus herättää mielessäni monenlaisia tunteita. Uskon, että sairaus olisi paljon helpompi hyväksyä, jos se ei vaikuttaisi niin radikaalisti jokaiseen elämän osa-alueeseen ja koko perheemme elämään. Voin sanoa, että tulee päiviä, kun olen todella vihainen itselleni. Tulee ajatuksia, että haluaisin olla terve ja elää tavallista elämää. Haluaisin voida suoriutua arjesta helposti, käydä töissä, liikkua paljon, asua ja käydä missä vaan, olla käyttämättä lukuisia lääkkeitä, saada paljon lapsia, olla sairaudesta vapaa. En pysty oikein edes selittämään, kuinka paljon välillä vihaan tuota diagnoosia. Sairaus sotii myös hyvin paljon luonnettani vastaan, sillä haluaisin jaksaa ja pystyä, mutta elimistöni haluaa toisin. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut hyväksyä sen, että minun on kuunneltava kehoa ja jättäydyttävä monista asioista pois sairauden tähden. 
Olen erittäin huono näyttämään kipua ulospäin, sillä peitän säryt hymyn taakse. Olen kuitenkin lähiaikoina antanut itselleni luvan näyttää myös surulliset tunteet. Tämä sairaus on nyt osa minua, osa minun elämää
On sairaus tuonut elämään kuitenkin niitä hyviäkin asioita. Onhan elämä hyvin mielenkiintoista, kun koskaan ei tiedä, millainen päivä on tulossa. Osaan olla niin onnellinen, kun on välillä helpompia päiviä ja nautin niistä hetkistä täydestä sydämestä. Myös pienet asiat tuottavat minulle valtavasti iloa. Tyttären väläyttämä hymy, miehen kosketus, ystävän kauniit sanat. Ne ovat parasta kipulääkettä. Luulen myös, etten olisi tällainen ihminen ilman sairautta. Tämä on muuttanut valtavasti ajatuksiani ja arvojani. Olen alkanut ymmärtää elämää aivan eri valossa ja ymmärtänyt, mikä on oikeasti tärkeää. Tuskin koskaan olisin törmännyt lukuisiin upeisiin ihmisiin ilman Sjögreniä enkä usko, että olisin koskaan päässyt niin lähellä monia läheisiä ja ystäviä kun olen sairauden kanssa päässyt. On ollut myös upea, hämmentävä ja ihan liikuttunutkin olo huomata, kuinka paljon ihmiset ovat valmiita auttamaan. Olen kaikesta siitä avusta ja tuesta enemmän kuin kiitollinen.

Valehtelisin jos väittäisin, etteikö tulevaisuus välillä pelottaisi, sillä Sjögren on kuitenkin hitaasti etenevä reumasairaus. Itselläni on harvinaisen rajuina silmäoireet ja yliopistollisen sairaalan reumatologian ylilääkäritkin ovat nyt pohtineet, kuinka saataisiin arkeeni helpotusta. Olen ihmisenä positiivinen ja jaksan kuitenkin uskoa, että joku apu löytyy vielä. Olen onneksi nyt hyvissä ja osaavissa käsissä, joten mitään hätää ei ole. 


Haluan päättää tämän tekstin tunnetun psykoterapeutti Maaret Kallion sanoihin. "Terveys ei ole onnellisuuden eikä hyvän elämän edellytys. Myös sairauden kanssa voi kokea hyvää elämää." Jokainen sana noista on totta. Elämäni on erilaista, haasteellista, raskastakin, mutta silti koen, että elän hyvää elämää.

lauantai 14. toukokuuta 2016

Äiti-tytär matka


Hyvä ystäväni pyysi meitä Milan kanssa tulemaan luokseen Helsinkiin vähän pidemmälle lomalle. Me ei kauaa aikailtu, kun napattiin bussi alle ja päätettiin karistaa remonttipölyt harteilta. Jännitin neljä tuntia kestävän bussimatkan sujumista vikkelän duraselin kanssa, mutta kaikeksi yllätykseksi kyyti sujui ongelmitta. Toki pieni haaveri sattui ensimmäisen sadan metrin matkalla, kun neiti päätti lorauttaa kunnon pissit äitin päälle. Ja voin sanoa, että housuni eivät olleet kuivat, vaikka Helsingin rautatieasema siinti jo horisontissa.


Karusellin kyydissä
Ihana oli nähdä ystävää ja saada ajatuksia pois tästä kaaoksesta. Kävimme piknikeillä, matkasimme lautalla Suomenlinnaan, pidimme pitkiä kahvitteluhetkiä Milan päiväunien aikaan, vietimme iltapäivää Linnanmäen taaperoikäisten laitteissa, juttelimme pitkälle iltaan. Minulle tuli todella iloinen olo, kun näin myös tyttäreni nauttivan niin kovasti. Ei sen suurempaa iloa voi oikein olla, kun nähdä pikku ihmisen innostuvan kaikesta uudesta. 

Yhtenä päivänä kävimme myös lounaalla Kotitalouskriisin Maria Nordinin kanssa. Ihana oli päästä juttelemaan sydäntä (ja silmiä) lähellä olevasta aiheesta. Maria onkin avannut nyt yhteistyössä kollegansa kanssa uudet nettisivut, josta voi tilata erilaisia sisäilma-asioihin liittyviä palveluita. Käykäähän tutustumassa ja ottakaa rohkeasti yhteyttä, mikäli haluatte tietoa kyseisistä asioista tai epäilette esimerkiksi asunnossanne ongelmaa. Tässä linkki sivuille.

Viikko vierähti hurjan nopeasti, vähän liiankin äkkiä. Reissu teki kyllä enemmän kuin hyvää ja taas sai voimaa jaksaa selvitä tästä arjen pyörityksestä. Kiitos, että saatiin olla teillä! Onni on rakkaat ihmiset ympärillä.

Maailmanpyörässä
Matkalla Suomenlinnaan

lauantai 7. toukokuuta 2016

Blogiyhteistyön kuulumisia

Sain joulukuussa Valioravinnolta testattavaksi Omega 7-tyrniöljykapseleita kostuttamaan näitä ajoittain jopa vaarallisen kuivia silmiä. Kapseleiden vaste tulee esiin vasta kuukausien käytön jälkeen, joten olin suunnitellut kirjoittavani kapseleiden vaikutuksista helmikuun aurinkoisina pakkaspäivinä. Valitettavasti silmäni joutuivat melkoiseen rääkkiin alkuvuodesta pieleen menneen operaation vuoksi ja en olisi pytynyt kertomaan kapseleiden tehosta tuolloin yhtikäs mitään. Nyt kuitenkin toimenpide on taakse jäänyttä elämää ja siksi onkin aika kertoa Omega- kuulumiset.

Ensimmäisen kuukauden aikana söin kaksi kapselia aamuin illoin ja seuraavina kuukausina olen ohjeiden mukaan ottanut yhden aamulla ja yhden illalla. Vaikka olen käyttänyt Omega-kapseleita säännöllisesti, mitään merkittävää vallankumousta ne eivät ole silmiini saaneet aikaan. Päivittäin käyttämieni tippojen määrä on kyllä vähentynyt (mikä on hieno asia), mutta edelleen joudun noin viitisentoista kertaa tiputtelemaan noita pisaroita silmiini. Suurimman eron ja hyödyn kapseleiden käytöstä olen saanut kaikeksi yllätyksekseni toiseen korvaani! Sjögrenin syndrooma tuhoaa hitaan tulehduksen seurauksena elimistön kaikkia limakalvoja ja oikean korvani limakalvoissa on ollut jo vuosia epämääräistä ja aaltoilevaa kipua ja särkyä. Ja arvatkaapa mitä, korvakipu on lähes poissa! 

Tiivistettynä voisin sanoa, että yhtään lievemmissä kuivasilmäisyystapauksissa tai lievissä limakalvo-ongelmissa kokeilkaa ja uskon, että hyödytte. Tuo korvanikin paraneminen jo kertoi siitä, että tehoa kapseleista löytyy. Aionkin jatkaa ehdottomasti näiden syömistä ja onhan täysin mahdollista, että uuden reumalääkkeen kanssa käytettynä myös silmieni kunto paranee. Viikon päästä reumapoli kutsuukin, jee jee! 



perjantai 29. huhtikuuta 2016

Iloista vappua!

Meillä alkoikin jo tänään vapputohinat, kun pikku neitimme kerhossa vietettiin ihania vappujuhlia. Tyttö ei meinannut aamulla housuissan pysyä, kun kaivoin esiin äitini ostaman ampiaspuvun. Viriteltiin yhdessä tuntosarvet otsalle ja siivet selkään ja kohta ampiainen pärisikin ympäri remontin mylläämää kotia. Puku oli kyllä Milalle nappivalinta, sillä tyttö muistuttaa näin uhmaiän kynnyksellä lähes päivittäin ärhäkkää ja surisevaa ampparia. Oikea vauhtiveijari!

Iltaa varten tarvitsen itsekin puvun ja vanhempieni kaapista löytyi penkkareissani pitämä Minni hiiri-asu. Ajattelin, että näin vapun kunniaksi yritän repäistä ja laittaa vähän meikkiä pintaan näihin kuivakoihin rusinasilmiin. Hyvin pian tajusin, että kovin usein ei tule meikattua, sillä kaikki välineet olivat hukassa ja rajauskynätkin tylpät kuin kovia kokeneen geokolmioni kulmat. Nerokkaana päätin vuolla kynät puukolla teräviksi. Ei hyvä ihme, kaikkeen sitä tuleekin ryhdyttyä.



Huomenna leivomme sitten munkkeja ja tänä vuonna ensimmäistä kertaa gluteenittomina versioina. Saa nähdä, millaiset sokerihuuruiset rinkulat saadaan aikaan. Ihanaa ja serpentiinein koristeltua vappua teille kaikille! Herkutelkaa ja nauttikaa yhdessäolosta!

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Hiljaiseloa blogissa

Blogi on elellyt viime viikot melkoista hiljaiseloa. Se ei ole millään muotoa johtunut siitä, että ideat olisivat loppuneet kesken. Päinvastoin mieleni oikein kuplii ajatuksia ja ideoita. Meidän arkeen on vaan mahtunut niin monenmoista touhua viime aikoina, etten ole yksinkertaisesti ennättänyt paneutua kirjoittamiseen. Mutta niin ihana palailla jälleen tänne blogimaailmaan!

Arki on pyörinyt edelleen kovin paljon remonttihässäkän ympärillä. Milakin on jo tottunut, että aamiaspöydän ympärillä häärää millon putkimiestä, remonttimiestä, sähkömiestä, sälekaihtimien asentajaa, pinnoittajaa... Neiti tarkkaileekin silmä kovana heidän työskentelyään, ettei vaan pääse virheitä syntymään. Aika pitkällä aletaan jo olla, mutta vielä yksi takaisku pamahti, kun yhden makuuhuoneen kaapistojen purkaminen paljasti vanhan vaurion. Olemme nyt selvitelleet miten saisimme sen järkevimmin ja myös rahapussille sopivimmin korjattua. Melkoinen revohkahan tämä on ollut, kun jättipotteja on löytynyt milloin mistäkin nurkasta. Edelleen siis oireilua on, mutta en voi olla kuin kiitollinen, että rakennusterveysasiantuntija on jaksanut pitää koko ajan vahvasti toivoa yllä ja pitää sitä edelleen.


Valoa näkyvissä
Alkuvuosi ei kyllä tänä vuonna ollut silmieni kulta-aikaa, vaan pyörin lähes kolmen kuukauden antibioottirallissa, joka on kylläkin nyt vihdoin saatu päätökseen. Iloisena uutisena on myös se, että viime viikon Kysin reissu paljasti, että silmissä ei ole uusia muutoksia eikä yhtään haavaumaa näy! Muutaman viikon päästä minulla on myös aika reumapolille, jossa aloitetaan uusi reumalääke rauhoittamaan kokonaisvaltaisesti sairauden aktiivisuutta. Eli paljon ihania asioita tulossa!

Pian luvassa ajatuksia työelämästä, toivepostaus "Miltä tuntuu olla nuori ja sairastua?", tyttäremme vauhtiterkut ja jos suinkin rohkenen, niin myös videopostauksia. Tervetuloa matkaan!

torstai 24. maaliskuuta 2016

Ylläreitä ja irtiottoja

Meidän perheen elämä on ollut viime päivät hyvin hektistä remontin suhteen. Paljon on tullut vielä uusia yllätyksiä ja nyt huomaa, että pieni turnajaisväsymys on alkanut hiipiä arkeemme. Olemme kuitenkin päättäneet, että nyt yhdistämme voimamme kaikilla tavoin ja jaksamme taistella tämän kaaoksen loppuun saakka. Se palkitaan vielä, aivan varmasti.

Viime viikonloppuna otimme pienen irtioton tästä remonttikaaoksesta lähtemällä mieheni työpaikan järjestämälle lasketteulureisulle Tahkolle. Jännitin aluksi, että mitenhän sitä mahtaa enää pystyssä pysyä kuuden vuoden tauon jälkeen. Yhdet lennokkaat pyllähdykset tempaisin jäähuuruisilla etelärinteillä, mutta muuten suksi luisti yllättävän hyvin. Tahkolla oli aivan ihanat maisemat ja auringonsäteet läikkyivät hangilla koko päivän ajan. Ihana päivä oli!

Sunnuntaina sitten kaivoin vaatehuoneen kätköistä vanhan, pikkutyttönä käyttämäni essun, kirjavan huivin ja pääsiäisvärein koristellun kassin, jotka puimme tyttärellemme ylle. Kävimme mummilassa virpomassa ja voi sitä riemun määrä, kun neiti sai ihka ensimmäisen suklaapupunsa. Foliokääreet piti avata jo mummilan portailla, kun niin kovasti herkkuhammasta kolotti. Itsellekin tuli niin onnellinen olo katsoessa pienen tytön iloa.

Nyt pääsiäisenä näemmekin Milan kummitätiä ja siskoani perheineen. Mukavaa pääsiäislomaa kaikille ja terveiset meidän pikku pääsiäistrullilta!


tiistai 15. maaliskuuta 2016

Pikku Anna-Sofia

Minun piti kirjoittaa tänään aivan eri aiheesta, mutta yläkaapista löytämäni pienen pieni laatikko muuttikin suunnitelamani. Aloin tutkia rasian sisältöä ja sieltä löytyi lapsuuden kuviani, joita en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Jostain syystä tuli ihan liikuttunut olo, kun katsoin niitä. Luulen, että liikutus liittyi osittain siihen, että tuossa vaiheessa olen vielä terve. Minuun ei koske ja saan hymyillä vapautuneesti. Nurmikko kutittaa varpaita. Minun on hyvä olla. 

Äiti on aina sanonut, että olin lapsena hyvin kiltti ja kaikkeen tyytyväinen. Olen edelleen kiltti, välillä ehkä liiankin. Minun on vaikea näyttää suuttumusta tai ärsytystä, pystyn vain kirjoittamaan ne tunteet ylös. Edelleen olisin myös tyytyväinen lähes kaikkeen, mutta sairaus tuo paljon rajoitteita. On ollut erittäin vaikea hyväksyä, että en pysty asumaan kuin tarkoin valituissa asunnoissa, en pysty ostamaan kuin tietynlaisia huonekaluja ja yleensäkin tuotteita, työkyky on rajallinen, joudun käymään paljon lääkäreissä ja kontrolleissa, suunnitelmia joudutaan vaihtamaan usein... Tämä sairaus sotii niin paljon omaa luonnettani vastaan, että sen hyväksyminen on vaatinut paljon työtä. Ja se työ jatkuu edelleenkin.
 

Silti näen noissa kuvissa vieläkin jotain tuttua. Sen saman herkän Anna-Sofian. Siniset silmät, jotka hymyilee huonoinakin päivinä. Sen pienen empaattisen tytön, joka haluaa toisille hyvää. Tytön, joka luottaa tulevaisuuteen ja sisukkaasti tavoittelee unelmiaan. Tytön, joka nousee pystyyn, vaikka kaatuu kerta toisensa jälkeen. Tytön, joka rakastaa elämää.


lauantai 12. maaliskuuta 2016

Kypsä remontti

En ole ihmisenä valittaja, mutta haluan tämän blogin kautta lisätä tietoisuutta, kuinka vahvasti pieleen voi muutaman neliön remontti mennä. Haluan muistuttaa jokaista remonttiin ryhtyvää tai sen sisälle joutuvaa, että olkaa tarkkoja, kyseenalaistakaa, perehtykää ja olkaa mahdollisimman paljon paikan päällä läsnä. Muutamaan neliöönkin voi saada paljon tuhoa aikaan, hetkessä.

Olemme yrittäneet muuttaa asuntoomme kahdesti ja kuinka ollakaan ensimmäisellä kerralla eteiseen astuessani sain aivan tuhottomat oireet. Ei ollut mitään mahdollisutta jäädä asuntoon vuorokautta pidemmäksi aikaa. Syy selvisikin hyvin nopeasti, sillä vesi oli valunut vessasta eteisen puolelle parketin alle ja kivunnut siitä vielä eteisen seinään. Oli selvää, ettei kosteutta voitu jättää, joten tila jouduttiin uudelleen eristämään, alipaineistamaan ja jyrsijät laitettiin laulamaan. Mökkielämämme jatkui siis vielä muutaman viikon ajan. Kun sitten yritimme toistamiseen tehdä kotiinpaluuta, oireiluni oli vielä jäätävämpää, oikeasti mahdotonta. Myös tyttärellämme oli vaikeuksia olla. Olin niin järkyttynyt ja pettynyt tilanteesta, että kyyneleet alkoivat valua pitkin poskia. Miksi? Taas. 


Onneksi pian paikalle pääsi omakustanteisesti käyttämämme erityisasiantuntija, joka heti eteiseen astuttuaan ymmärsi, mistä oli kyse. Rakennusmies ei ollut poistanut kuin pienen osan mikrobeista eteisen seinästä ja lyönyt päälle märän tasoitteen. Voilá, miten muheva paketti. Ensiavuksi peitimme vaurioalueen paksuilla muoveilla rauhoittamaan oloa ja nyt odotamme, että toinen rakennusmies tulee korjaamaan tuon paskanakin. Samalla kävimme muutamia asunnon epäkohtia myös läpi asiantuntijan kanssa, jotka aiomme itse lähiaikoina korjata. Niistä lisää myöhemmin.

Mieheni kysyi yksi päivä, onko remontissamme mennyt yksikään asia alkuperäisen suunnitelman mukaan? Ei. Jopa suihkukaappi oli haljennut kuljetuksessa,hana vuosi, liike tilasi väärät kaakelit ja maalit, alkuperäinen kuivatus epäonnistui, vessa jouduttiin tekemään kahdesti... Lista on kertakaikkisen loputon. Jos tuosta tilasta joskus vielä kalua syntyy, niin voin luvata, että tässä asunnossa tullaan näkemään sellaiset tupaantulijaiset, jotka muistetaan vielä pitkään. Sen päivän tullessa halkean onnesta, ilosta, helpotuksesta, onnistumisesta ja rakkaudesta. Nyt kaikki toivo peliin, että tästä tehdään meille koti! Oireeton, onnellinen koti.

Ihanaa viikonloppua kaikille!

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Alpakoita ja piipaa-autoja

Viime lauantai olikin ihana päivä, kun pääsimme mukaan Milan kerhon järjestämään ulkoilutapahtumaan. Kärräilimme vaunuilla paikan päälle ja voi sitä riemua, kun heti vastassa oli pörröinen, ihana alpakka! Mila katsoi toista pitkään silmiin ja tokaisi, että "iso koira." Kyllä alpakan omistajallekin tuli pieni hymyn kare suupieleen. Alpakkaa sai halia ja rapsutella ja Milakin eläinrakkaana oli taputtamassa toisen pehmoista villaa. 


Poliisiauton kyydissä
Tapahtumassa oli lastenkirpputoria, kasvomaalausta, pieniä tehtävärasteja, aarteiden etsintää ja sitten Milan ehdoton ykkössuosikki poliisiauto! Olin aivan varma, että me ei päästä illaksi kotiin, kun toinen istua napotti toista tuntia poliisiauton kyydissä ja hihitteli, kun poliisitäti laittoi pillit soimaan. Mila vähän ohjasi poliisia sanomalla koko ajan "aja nyt, aja nyt". Naurettiin poliisin kanssa, että näinköhän tästä erittäin temperamenttisesta pikkulikasta vielä joskus poliisi kuoriutuu! Tuon lauantain jälkeen kaikki ajoneuvot ovatkin olleet piipaa-autoja. 

Toinen ehdoton suosikki oli makkarapiste. Nähdessään grillin, neiti heti juoksi katokseen ja pyysi tädeiltä "makka-waa". Ollaan vitsailtukin, että Mila on oikea aito suomalainen rakastaessaan ylikaiken piimää, makkaraa, pakkasta ja saunaa. Lopuksi piipahdimme vielä pikku kahviossa, johon oli loihdittu aivan uskomattomat herkut. Namm!  

Ei tarvinnut kuin vilkuttaa kavereille ja laittaa rattaat vaakatasoon, niin johan kuului kohta peitteen alta pienen pientä tuhinaa ja maiskutusta. Ehkä tyttö näki unia vielä ketsupilla hunnutetuista makkaroista ja maistuvista mansikkapillimehuista. Hyvin nukutti ulkoilupäivän päätteeksi!

Ensi kerralla taas uusimmat, uskomattomat asuntokuulumiset! Nyt,hyvää loppuviikkoa kaikille ja aurinkoa päiviin! 

maanantai 29. helmikuuta 2016

Kosinta

Sinä päivänä olimme Kajaanissa katsomassa mieheni sotilasvalaa, joka oli näyttävä tilaisuus. Aurinko porotti kuumasti niskaan ja sotilasmusiikki loi vahvan tunnelman. Armeijan munkit piirsivät sokerilla kauniit kaaret huuliin. Ne maistuivat erityisen hyville. Tilaisuuden päätyttyä istuimme autossa ihan lähekkäin, emme olleet nähneet viikkoihin. Ikävä oli valtava. 

Päätimme lähteä päivän päätteeksi vielä iltakävelylle läheiselle rannalle. Aurinko leikitteli säteillään saaden järven pintaan kauniin kimalluksen aikaan. Jatkoimme kävelyä vanhalle puusillalle, johon mieheni innoittamana raapustimme meidän nimikirjaimet. Halasimme sillalla pitkään.


Palatessamme kotiin, annoimme pikkupaketit toisille vuosipäivän kunniaksi. Olimme tuolloin kahdeksantoista ja seurustelleet kaksi vuotta. "Kuule, ollaanko peikkoja? Solmitaanko hännät yhteen niin, ettei meitä enää voi mikään erottaa."Nuo sanat kirjoitin miehelleni antamaani korttiin. Ajatelma oli minusta leikkisä, ehkä lapsenomainenkin, mutta sisälsi syvällisen ajatuksen. Ilta verhoili asunnon, kun mieheni tuli aivan lähelle ja kuiskasi korvaani "Mennäänkö rakas kihloihin?". 


Päivälleen neljä vuotta kihloihin menon jälkeen menimme naimisiin ja kuten olenkin blogissani useampaan kertaan maininnut, päivä oli meille erityisen merkityksellinen ja tärkeä. Kaiken sen ongelman ja väsymyksen keskellä oli päivä, jolloin rakkaat ihmiset olivat ympärillä ja saimme viettää ihanaa aikaa yhdessä. En unohda häitämme koskaan. Ne muistot ovat piirtyneet sydämeeni. Ikuisesti.


Kuva: Mikko Laitinen

maanantai 22. helmikuuta 2016

Silmäniskuja

"Olemme ajatelleet, että kokeiltaisiin sinulle uudenlaisia kyyneltieimplantteja silmien hoitoon. Voisimme aloittaa toimenpiteen heti." Vajaa kolme viikkoa sitten tällaiset uudenlaiset implantit asetettiin Kysissä kyynelkanaviini ja noista kahdesta pikkutulpasta alkoi todellinen syöksy- ja kipukierre. Pian operaation jälkeen sain voimakkaan allergisen reaktion ja silmien polttelu ja kuivuus räjähtivät käsiin. Normaalin viidentoista kostutustipan sijaan jouduin käyttämään kolmekymmentä pipettiä päivässä ja lisäksi vielä säännöllisesti antibioottitippoja. Vasemman silmän implantti päätti vielä lähteä liikenteeseen ja hankasi kurjasti silmämunan pintaa aiheuttaen sähäköitä, lieskamaisia iskuja. Oli selvää, että tulpat olisi saatava ulos keinolla millä hyvänsä, mutta koska silmät olivat niin tulehtuneet ja turvonneet lääkärit eivät uskaltaneet lähteä irroittelemaan niitä, joten sain vielä lisää antibiootteja niin suoraan silmiin kuin sisäisestikin. 

Kukaan ei usko, kuinka paljon odotin viime torstaita, kun lääkäri puudutti silmät (kunpa tuota ainetta saisi kotiinkin!) ja alkoi työntää pitkällä neulalla tulppia ensin pidemmälle kyynelkanavaan ja sieltä jatkoi niiden liikuttamista aina kyynelpussiin saakka. Lääkäri lupasi, että toimenpide ei ole kivuton ja hän kyllä myös piti lupauksensa, mutta vannotin, että kestän. Tulpat eivät irronneet odotetusti (neula oli välillä nenäluussakin) ja silmiäni jouduttiin rajusti ronkkimaan. Olin kuitenkin niin iloinen, kun tulpat saatiin lopulta irti, että huomasin hyppeleväni Kysin pihalla kevätauringon väläytellessä ensimmäisiä, lämpöisiä säteitään. 


On selvää, että kipu ei jäänyt sairaalaan, sillä silmät ovat kauttaaltaan ärsyyntyneet kaikesta tapahtuneesta. Onneksi jääkaapissa on kuitenkin tukeva tippa-arsenaali, joten täältä noustaan vielä; hitaasti, mutta sitäkin suuremmalla sisulla! Ihanaa viikkoa kaikille!


maanantai 15. helmikuuta 2016

Minä olen Mimi

"Nimeni on Mila, mutta kutsun itseäni nimellä Mimi. Jostain syystä saan kaikki hymyilemään kertoessani uuden nimeni. Olen reilu puolitoistavuotias iloinen ja temperamenttinen pikkuemäntä. Pikkuvauvana itkin kyllä paljon ja käydessäni tuolloin vyöhyketarapiassa täti sanoi, että tämä tyttö tietää tasan mitä tahtoo eikä anna piiruakaan periksi. Hän oli ihan oikeassa, mutta olen minä pikkuisen herkkäkin.

Olen tullut nyt siihen ikään, että rakastan kiipeilyä. Äiti ei oikein tykkää, että minut löytää kiipeilemästä milloin ikkunalaudalta ja keittiötikkailta ja kiipesinpä yksi päivä niin vikkelään mökin parvelle, että äiti ei ehtinyt edes voileipää voidella. Minua hihitytti, kun äiti oli niin hidas eikä meinannut löytää minua. Toinen lempijekkuni on mennä vaatteet päällä märkään suihkukappiin. Ihan kuin leikkisi kuralätäkössä, mutta ei tarvitse olla päällä niitä hikoilevia kuravaatteita. Ihan huippua!

Puolitoistavuotta minä valvotin äitiä ja isiä. Minusta oli mukava tehdä yöllisiä seikkailuja ja pohtia maailman menoa täydenkuun aikaan. Nyt olen kuitenkin huomannut, että jaksan itsekin paremmin leikkiä, kun nukun öisin lempikoira kainalossani ja äiti toisella puolella. Nukutaan äitin kanssa tuvassa ja isi on laitettu parvelle koisaamaan. Jostain kuorsauksesta se äiti puhui. Mitähän se tarkoittaa?

Tällainen pirteä, piimää rakastava tyttönen minä olen. Sanat menee vielä vähän sekaisin; "tukka" löytyy välillä kengästä ja "kukka" potasta ja mummikin lipsahtaa välillä "muumiksi", mutta kyllä minä jo ymmärretyksi tulen. Pusu on alusta asti ollut helppo sana ja rakastankin antaa isoja moiskauksia. Isin partaan on paras antaa pusu, se kutittaa kivasti. Hihi. "

Me toivotetaan Mimin kanssa mukavaa viikkoa ja aurinkoisia päiviä teille kaikille!